Brexit ja vasemmiston vaihtoehdot

brexit_aanestysEurooppaa järisyttäneestä Ison-Britannian Brexit-äänestyksestä on kulunut vasta vähän yli kuukausi. On selvää, että äänestyksen tuloksista, tulokseen johtaneista syistä ja seurauksista keskustellaan vielä pitkään.

Isolla-Britannialla on tietyssä mielessä oma paikkansa Euroopan integraatiokehityksessä. Iso-Britannia ei ollut Euroopan yhteisön perustajia toisin kuin Länsi-Euroopan muut suuret valtiot (Länsi-)Saksa, Ranska ja Italia, vaan se liittyi vasta vuonna 1975. Myöhemmissä vaiheissa se on jäänyt euroalueen ja myös vapaata liikkuvuutta säätelevän Schengen-sopimuksen ulkopuolelle, ja sille on myönnetty myös pari pienempää poikkeusta EU-lakien soveltamisesta. Tässä mielessä EU-jäsenyydestä eroaminenkaan ei olisi ehkä niin dramaattinen asia, kuin ensi silmäykseltä ajatellaan, vaan yksi osoitus Ison-Britannian väestön ja poliittisen eliitin Keski-Eurooppaa heikommasta sitoutumisesta EU-integrfaation syventämiseen.

Tässä kehityksessä on ollut kuitenkin erilaisia käänteistä. Vielä vuonna 1983 labour-puolue kampanjoi EU-jäsenyyttä vastaan, toisin kuin vaalit silloin voittaneet Thatcherin konservatiivit. Myöhemmin 1980-luvulla asetelmat kääntyivät. Yhdeksi käännekohdaksi mainitaan 1988 EU-komission puheenjohtajan Jacques Delorsin puhe ”sosiaalisesta Euroopasta” Britannian ay-väelle, ammattiliittojen keskusjärjestön TUC:n konferenssissa vuonna 1988. Se käänsi Labour-puoluetta EU-myönteisemmäksi ja toisaalta konservatiiveja EU-kriittisemmiksi.

Margaret Thathcherin hallituskausi muokkasi erityisesti Ison-Britannian konservatiivisen puolueen suhtautumista EU:hun. Sen ohella, että konservatiivit eivät pitäneet ”sosiaalisesta ulottuvuudesta” Thatcherilla oli hyvin kielteinen suhtauminen ideoihin syvenevästä integraatiosta, joka lopulta johtaisi jonkinlaiseen liittovaltioon. ”Ei. Ei. Ei.” on Thatcherin kuuluisa lausunto vuodelta 1990.

Viime vuosina EU-keskustelua Isossa-Britanniassa on hallinnut erityisesti maahanmuutto. Oikeistopopulismi on hyödyntänyt ja lietsonut siihen liittyviä pelkoja. Vuoden 2014 EU-vaaleissa eurokriittinen itsenäisyyspuolue UKIP sai jo enemmän ääniä kuin konservatiivit tai labour-puolue, yli 27 prosenttia äänistä. Myös konservatiivisen puolueen sisällä EU-vastaisuus on voimistunut. Cameron vastasi tähän paineeseen vuonna 2013 lupaamalla kansanäänestyksen EU-jäsenyydestä vaalivoiton jälkeen, jotta kysymys saataisiin pois päiväjärjestyksestä.

Cameron ilmeisesti laski tai oletti, että EU:hun myönteisemmin suhtautuvan labour-puolueen kannattajien ja EU-myönteisten konservatiivien äänet riittäisivät selättämään pääosin oikealta tulevan EU-vastaisuuden kesäkuun kansanäänestyksessä sen jälkeen kun EU:n kanssa oli neuvoteltu muutamia myönnytyksiä lähinnä maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä. Cameron laski kuitenkin väärin.

Luulen, että erityisesti arvio labour-puolueen kannattajien suhtaumisesta meni pieleen. Tätä kuvaa New York Timesin reportaasi englantilaisesta Wiganin teollisuuskaupungista Manchesterin lähellä. Kaupungissa, jossa konservatiivit voittivat vaalit viimeksi vuonna 1910 ja jossa labour-puolueen hallussa on 65 kaupungin 75 valtuustopaikasta, lähes kaksi kolmasosaa, 64 prosenttia äänesti nyt EU:sta eroamisen puolesta, vastoin labour-puolueen kantaa (International New York Times 6.6.2016).

Mitä jäsenyyden puolustajat pystyivät tarjoamaan?

On arveltu, että Brexit-äänien voitto oli enemmänkin protesti Ison-Britannian omaa hallitusta ja poliittista eliittiä vastaan eikä niinkään itse EU:ta kohtaan. Voidaanhan esimerkiksi Ison-Britannian tuloerojen kasvusta ja sosiaalisista ongelmista syyttää enemmän maan omaa hallitusta kuin EU:ta. Niin saattaa olla, mutta koska äänestyksen kohteena oli nimenomaan EU-jäsenyys, pitää silti kysyä, mitä EU-jäsenyyden puoltajilla oli tarjota tässä kamppailussa tavallisille briteille ja erityisesti huono-osaisemmalle väestönosalle. Ilmeisesti ei kovinkaan paljon konkreettista vaan lähinnä vetoamista ”eurooppalaisiin arvoihin”, vapaakaupun etuihin ja lupauksiin talouskasvusta.

Tuskin brittiläisiltäkään äänestäjiltä on jäänyt huomaamatta, miten eurokriisiä on hoidettu Etelä-Euroopassa ja muuallakin. ”Sosiaalisen Euroopan” tavoitteet on sivuutettu ja tiukka budjettipolitiikka on pakotettu kriisimaille ja koko Euroopallekin piittaamatta työttömyyden ja köyhyyden lisääntymisestä. On myös nähty, että eurovaluutta ja yhteismarkkinat eivät olekaan niin vahva tae talouskasvusta kuin alun perin luvattiin.

Näyttää siltä, että brittien yskä on ymmärretty ainakin osittain esim. Washingtonissa. Valkoisesta talosta viestitettiin pian, että Euroopan hallitusten pitäisi lieventää säästöpolitiikkaa ja keskittyä talouskasvun vauhdittamiseen (FT 29.6.2016). IMF:n pääjohtaja Christina Lagarde kehotti erityisesti Saksan hallitusta höllentämään budjetin nyörejä (Le Monde 5.7.2016)

Taloustieteilijä Paul De Grauwe sanoo Brexit-äänestyksen jälkeen, että EU:n pitäisi asettua globalisaation häviäjien puolelle. Hän kuten monet muutkin arvostelevat EU:n vyönkiristyspolitiikkaa ja vaatii erityisesti julkisten investointien elvyttämistä (Social Europe 4.7.2016; https://www.socialeurope.eu/2016/07/eu-take-side-losers-globalization/). Hieman samanlaisia äänenpainoja on Sixten Korkmanilla: ”talouden globalisaatio on kestävä kehitys vain, jos siitä kärsivien kohtalo ja heidän tukeminen on politiikan agendalla riittävän korkealla.” (HS 25.6.2016) Muutama päivä aikaisemmin, ennen kansanäänestystä, hänen kolumninsa oli otsikoitu ”Brexitissä tyhmyys tiivistyy” (HS 19.6.2016).

Sosialidemokratian ahdinko

Brexit näyttää antavan paljon ajattelemisen aihetta erityisesti sosialidemokraateille. Sosialidemokratiaa tutkiva Shayn McCallum, joka ilmoittaa kuuluvansa sekä Irlannin että Ranskan sosialistisiin puolueisiin, katsoo, että sosialidemokraatit ovat olleet paljolti kyvyttömiä vastaamaan kansalaisten aiheellisiin pelkoihin. Sosialidemokratia näyttää kärsivän samasta ongelmasta kuin EU itse: se nähdään osaksi etäistä eliittiä. Sosialidemokraattiset puolueet ovat jopa kaikkia muita puolueryhmiä johdonmukaisimmin sitoutuneet EU-integraatioon välttäen kritiikin ja vaihtoehtojen esittämistä. McCallum huomautta, että sosialidemokraattien hellimää ”sosiaalisen Euroopan” ideaa on vaikea ajaa, kun siitä ei ole nyt missään näyttöä. Mm. Kreikan kohtelu antaa kuvan EU:sta sydämettömänä, teknokraattisena organisaationa, joka toimii vain vahvimpien jäsentensä eduksi ja joka hylkii heikompien jäsenmaiden kansalaisten demokraattisia pyrkimyksiä. McCallum päättelee, että aikaa sekä EU:n että sosialidemokratian pelastamiseen taantumuksellisen, nationalistisen pelonlietsonnan atavistisilta tuulilta on hyvin vähän (https://www.socialeurope.eu/2016/06/brexit-social-europe-social-democratic-deficit/).

Monissa kommenteissa nähdään yhtymäkohtia Brexit-äänestyksen ja eri maissa voimistuneen oikeistopopulistisen, nationalistisen ja jopa äärioikeistolaisen liikehdinnän välillä. Ilmiön toinen puoli on vasemmiston heikentyminen. Erilaiset oikeistolaiset ryhmittymät ovat monissa maissa pystyneet vasemmistoa paremmin hyödyntämään tyytymättömyyttä, joka nousee mm. globaalin finanssikriisin seurauksista, varsinkin jos vasemmistopuolueet ovat itse olleet vyönkiristyspolitiikkaa toteuttamassa tai ajamassa politiikkaa, jonka seurauksia itse kriisi oli.

Kyse ei ole varmaankaan vain eri puolueiden imagosta, kielenkäytöstä ja tai muista ulkoisista seikoista, vaan politiikan sisällöstä, joka on etääntynyt puolueiden kannattajien ja tavallisten ihmisten tarpeista ja huolista. Britannian Labour-puolueen käänteitä kuvaa se, että ratkaisevassa alahuoneen äänestyksessä heinäkuussa 2015 valtaosa labour-kansanedustajista pidättäytyi äänestämästä konservatiivihallituksen ankaraa sosiaaliturvan säästöpakettia vastaan. Vain vähemmistö, johon kuului sittemmin puolueen puheenjohtajaksi valittu Jeremy Corbyn, äänesti vastaan. On ilmeistä, että keskeisissä poliittisissa kysymyksissä näin pahasti hajaantunut labour ei pystynyt tehokkaasti mobiloisoimaan kannattajiaan EU-jäsenyyden puolesta ja että monelle labour-aktivistille se saattoi olla jopa tervanjuontia.

Vasemmiston haasteet

Sosialidemokratian vasemmalla puolella olevan vasemmiston piirissä on paljon keskustelua ja erilaisia näkemyksiä siitä, mihin suuntaan pitäisi kulkea. Jo Kreikan tilanteen kärjistyminen viime vuonna synnytti keskustelua siitä, onko eurojärjestelmästä eroaminen, exit-vaihtoehto käypä tavoite, vai onko kaikissa oloissa sitouduttava eurojärjestelmään. Troikan (EU:n komission, Euroopan keskuspankin ja IMF:n) politiikkaa ankarasti arvostellut Kreikan entinen valtiovarainministeri Gianis Varoufakis on perustunut DiEM25-liikkeen, jonka pyrkii EU:n rakenteiden demokratisoimiseen, ylikansalliseen eurooppalaiseen demokratiaan (ks. https://diem25.org/). Varoufakis tarjoaa EU:n hajoamisen tai nykyisen järjestelmän säilyttämisen sijaan kolmatta vaihtoehtoa, joka on EU:n demokratisoiminen yleiseurooppalaisena projektina. Eräässä haastattelussa viime talvena hän torjui Brexit-vaihtoehdon, ja sanoi , että Ison-Britannian pitää pysyä EU:ssa ”jotta se voisi taistella kynsin hampain EU:n antidemokraattisia instituutioita vastaan”. (Social Europe 23.3.2016; https://www.socialeurope.eu/2016/02/why-the-uk-should-stay-in-the-eu/)

DiEM25-liikkeen tavoitteet ovat epäilemättä kannatettavia, kauniita, kunnianhimoisia ja yleviä, mutta mainitussa Varoufakisin haastattelussa voi nähdä myös annoksen naivismia. Jos Britannia jää EU:hun, sen konservatiivinen hallitus ei liene kovin innokas taistelemaan ”kynsin hampain EU:n antidemokraattisia instituutioita vastaan” eikä varsinkaan Varoufakisin talouspoliittisen ohjelman puolesta. Se, missä määrin Iso-Britannia omaksuu Varoufakisin ohjelman riippuu tietenkin Ison-Britannian sisäisestä poliittisesta kehityksestä.

On huomautettu, että päätökset siitä, millaiseksi EU muodostuu, tehdään loppujen lopuksi kansallisella tasolla. Kansallisia hallituksia ja kansallisia parlamentteja ei voida sivuuttaa, eivätkä ne ole tällaisessa prosessissa ole merkityksettömiä. Siten ei ole mahdollista tehdä valintaa: joko suuntautuminen kansalliseen politiikkaan tai Euroopan-laajuisiin reformeihin. Tällä hetkellä useimpien, ellei jopa kaikkien kansallisten hallitusten kannat ovat hyvin kaukana DiEM25-ohjelmasta, eikä kukaan esimerkiksi usko, että Saksa niin vain luopuisi tiukan budjettipolitiikan vaatimuksista ja lähtisi kannattamaan euroopanlaajuista suhdanteiden tasausmekanismia, jossa kenties ”saksalaiset veronmaksajat” joutuisivat maksumiehiksi.

Varoufakisin ohjelmaan skeptisesti suhtautuva Thomas Fawzi huomuttaa, että DiEM25-ohjelmassa EU:n ja Euroopan rahaunionin säilyminen otetaan annettuna. ”Jos vasemmisto keskittyy olemassa olevien EU-instituutioiden uudistamiseen, eikö synny riski, että se on vaarallisen valmistautumaton rahaunionin mahdolliseen yllättävään hajoamiseen?” (https://www.socialeurope.eu/2016/02/a-critique-of-yanis-varoufakis-democracy-in-europe-movement-diem25/). Varoufakis on aikaisemmin kirjoittanut, että edistykselliset muutokset eurooppalaisella tasolla voidaan saavuttaa vain kansallisen tason edistyksellisten muutosten kautta. Siten on ilmeistä, että vasemmisto ei saavuta EU-tasolla tavoitteitaan, elleivät sen tavoitteet ota tulta myöskin ja jopa ensi sijassa kansallisella tasolla.

PERTTI HONKANEN

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s