Luettua: Suomen historiaa viime vuosisadalta

kansi_luvattu_maaTilli, Jouni:. Suomen pyhä sota. Papit jatkosodan julistajina. Jyväskylä: Atena 2014

Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Helsinki: Johnny Kniga Publishing (WSOY) 2014

Vuorinen, Harry: Myrskyn silmässä. Helsinki: Like 2006

Vuorinen, Salme: Eloni kirja. Helsinki: Like 2008

Jalovaara, Ville: Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958–1962. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura 2007

kansi_pyha_sota

Historia on ihmiskunnan, kansakuntien ja pienempienkin yhteisöjen, myös perheiden ja yksilöiden suurta draamaa. Minua siinä kiinnostavat eniten tragediat: keskistysleirit ja kaasukammiot, Siperian vankileirit, sodat ja hävitys. Mutta tämä ei ole mikään itsetarkoitus, pikemminkin eräänlainen metodi: synkkää taustaa vasten todellinen edistys, sankaruus, humanismi ja solidaarisuus erottuu selvemmin.

Viime aikoina käsiini on sattunut lähinnä Suomen historian kivuliaita vaiheita eritteleviä ja kuvaavia teoksia ajalta ennen syntymääni. Kiinnostavimpia näistä on Jouni Tillin tutkimus pappien roolista jatkosodassa, Suomen pyhä sota. Tilli selvittää yksityiskohtaisesti, miten merkittävä osa papistosta propagoi Suur-Suomi-aatetta ja erilaisin uskonnollisin vertauskuvin innosti kansaa ja sotilaita vuoden 1941 hyökkäyssotavaiheessa, jolloin Suomi oli Saksan liittolainen. Suuri osa papistosta kuului Suur-Suomi-aatetta levittäneeseen Akateemiseen Karjala-seuraan, AKS:ään. Näillä papeilla oli paljon vaikutusta myöhemminkin kirkon piirissä. Tiedetään, että vuonna 1968 piispoina olleista yhdeksästä papista seitsemän oli kuulunut AKS:ään 1930-luvulla.

Piispojen ja pappien puheissa sotaa kuvattiin pyhäksi sodaksi ja ristiretkeksi, Suomea verrattiin raamatulliseen Israelin kansaan. Sotaa johtanut Mannerheim rinnastettiin jopa Jeesukseen. Valloitettu Itä-Karjala oli ”luvattu maa”, mikä sekin on raamatullinen ilmaisu, ja sen valtaamista kuvattiin ”ylösnousemukseksi”.

Samalla kun sotaa ylevöitettiin raamatullisin ilmaisuin, viholliseen ja erityisesti venäläisiin kohdistettiin rasistinen määrittely, ryssäviha kaikissa vivahteissaan. Myös vihollisen kuvaamiseen käytettiin erilaista uskonnollista retoriikka: antikristus, ilmestyskirjan peto, saatana.

Voi tietenkin miettiä, liioitteleeko Tilli tutkimuksessaan ja nostaa suotta esille vain joidenkin höyrypäiden sepustuksia. Hän vastaa itse tällaisiin epäilyihin: ”ristiretki, pyhä sota ja Suur-Suomi olivat teemoja, joista on niin runsaasti tekstijälkiä, ettei niitä voi helposti ohittaa ja rajata pienen pappispiirin intoiluksi ” (186).

Kuvaan kuuluivat myös vuosina 1940 ja 1941 vilkastuneet kirkollset yhteydet Saksaan ja tätä lähentymistä varten silloin perustettu Luther-Agricola-seura, jonka johdossa oli merkittäviä kirkollisia henkilöitä.

Tilli tekee kuitenkin oikeutta maltillisemmille papeille, mm. eräille suomenruotsalaisille papeille, jotka eivät olleet yhtä innnostuneita oikeistosuuntauksesta ja hurraahenkisyydestä. Mainitseepa hän yhden pasifistisenkin papin, joka joutui kuitenkin luopumaan pappisurasta.

Sotaonnen kääntyessä retoriikan oli pakko muuttua: Suur-Suomi-uho oli pakko unohtaa. Tappioita alettiin selittää kansan synneillä, joista Jumala rankaisi. Pappien työssä painottui sotainnostuksen nostamista enemmän sielunhoito, kaatuneiden omaisista ja läheisistä huolehtiminen.

Tilli katsoo, että luterilaisessa pappisvallassa on ollut historiallisesti vahva nationalistinen lataus. Suomessa uskonnon ja protestantismin liitto oli vielä tavanomaista protestantismia tiiviimpi (29). Mielenkiintoista on huomata, että Suomen papiston tie kulki eri suuntaan kuin Englannin anglikaanisen kirkon, joka asettui selvästi Saksaa vastaan.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittamassa kirjassa Luvattu maa käsitellään paljolti samoja teemoja kuin Jouko Tillin tutkimuksessa. Kirja käsittelee Suur-Suomi-teemaa hieman laveammin paneutuen siihen, miten se vaikutti poliittisten päättäjien, tavallisten ihmisten ja rintamamiesten elämään ja ajatteluun ja miten se sodan jatkuessa haalistui. Kirja ei sisällä merkittäviä uusia löytöjä historiasta, mutta tarkentaa kuvaa Suur-Suomi-aatteen noususta ja romahduksesta. Suur-Suomi-hankkeeseen liittyneet taloudelliset intressit sivuutetaan kuitenkin. Sen sijaan kirja tarjoaa välähdyksiä mm. ”punaisesta karelianismista” sekä sekä siitä, miten suomalaisen SS-joukon olemassaolo on pyritty unohtamaan tai miten sen olemassaoloa ja merkitystä on pyritty vähättelemään.

Nykyajan lukijaa hätkähdyttävät esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamiehen Esko Hakkilan vuonna 1941 pitämän puheen sanat ”Saksan nerokkaasta johtajasta” ja ristiretkestä ”ihmiskunnan yhteistä verivihollista vastaan”. Yhtä voimakkaita ilmaisuja saattoi löytää poliitikkojen, sotilaiden, pappien ja runoilijoiden puheista ja kirjoituksista, ja tietenkin AKS:n ja IKL:n aktivistien esiintymisistä, joissa syvää vihaa ”inhaa itää” kohtaan lietsottiin. Saksan ja vähitellen myös Suomen omien joukkojen sotaonnen kääntyessä tällaiset lausunnot alkoivat muuttua rasitteeksi. Valtiojohto ja armeijan tiedotus alkoivat ottaa etäisyyttä Suur-Suomi-vouhotukseen ja heimoaatteeseen. Mielialojen muuttumiseen vaikutti myös todellisuus miehitetyssä Itä-Karjalassa. Suomalaisten tuomasta ”vapautuksesta” ilahtuneita oli vähän ja muutenkaan olot eivät vastanneet haavekuvia. Samalla sodan päämäärät hämärtyivät sekä maan johdon että rintamamiesten mielissä: oli aikaisempaa vaikeampi selittää, miksi oltiin asemissa kaukana maan rajoilta.

Harry Verner Vuorisen (1907–1995) päiväkirjat Myrskyn silmässä vuosilta 1941-44 ovat yksi dokumentti lisää tältä ajalta. Vuorinen oli kommunisti, joka vangittiin jatkosodan aattona kesäkuussa 1941. Vangin tie vei mm. pahamaineiseen Koverin keskitysleriin Itä-Karjalassa. Päiväkirjamerkinnät dokumentoivat julmuutta, jota kohdistettiin sekä suomalaisiin poliittisiin vankeihin että neuvostoliittolaisiin sotavankeihin: nälkää, kiduttavaa pakkotyötä, mielivaltaisia teloituksia ja kaikenlaista rääkkäystä.

Vuorinen kommentoi monessa kohdin rangaistuslaitosten johtajien ja vartijoiden käytöstä tehden havaintoja milloin sadismista tai turhasta tärkeilystä, milloin inhimillisemmästä ja asiallisemmasta suhtautumisesta, toisinaan melko humoristisestikin. Se on ehkä yksi yhteinen piirre kaikenlaisissa vankiloihin, keskitysleireihin ja pakkotyölaitoksiin joutuneiden ihmisten päiväkirjamerkinnöissä. Yksi esimerkki: ”Kun pitäisi kuvata sellainen mies kuin kapteeni Kartano, taitaa riittää kun sanoo, ettei hänen ja mielisairaan väliltä voi keksiä muuta eroa kuin kapteeninformun.” Sitaatti viittaa Koverin leirin pahameineiseen johtajaan kapteeni Arvo Kartanoon, jota vangit kutsuivat myös Tarzaniksi ja Tarsuksi.

Vuorinen kuvaa muutamia muutamia mielenkiintoisia episodeja poliittisten vankien keskinäisistä kahnauksista. Hän paheksuu eräiden tovereidensa poliittista yksisilmäisyyttä ja jääräpäisyyttä ja heidän toisiin kohdistamaa keppikuria korostaen omia korkeita ihanteitaan: ”Puolueen jäsenten täytyy olla objektiivisia, vapaita henkilökohtaisuuksista. Heidän täytyy kunnioittaa oikeutta ja oikeudenmukaisuutta. Miten he muuten voisivat esiintyä oikeuden esitaistelijoina koko ihmiskunnan edistyksen puolesta.” Vaikka Vuorinen ei puhu stalinismista, hänen arvostelunsa kohde voidaan niinkin määritellä – ainakin kyse oli poliittisesta äkkivääryydestä. Joka tapauksessa päiväkirjasta ilmenee, että Vuorinen oli tietoinen mm. suomalaisten poliittisten pakolaisten ”huonosta kohtelusta” Neuvostoliitossa sekä Stalinin tiettyjen vastustajien (Zinovjev ja Radek) teloittamisesta, mitä hän ei voinut hyväksyä.

Päiväkirjan johdanto- ja oheisteksteistä jää melko epäselväksi, milloin eri tekstit on todella kirjoitettu ja miten niitä on editoitu. Historiantutkija voisi esittää koko joukon tarkentavia kysymyksiä.

Vuorinen mainitsee eräiden vankitoveriensa nimiä. Niiden joukossa on Olavi Pohjola, jonka itse muistan 1970-luvun poliittisista ympyröistä ja jonka opintopiiriluentoja joskus kuulin. Hänestä Vuorisella ei näytä olevan pahaa sanottavaa – eikä itsellänikään ole negatiivisia muistikuvia.

En olisi ehkä lukenut Harry Vuorisen kirjaa, ellen olisi ensin lukenut Salme Vuorisen (1913–2012) muistelmia Eloni kirja. Salme Vuorinen oli Harry Vuorisen puoliso tämän elämän jälkipuoliskon aikana 1950-luvun lopulta lähtien. Harry Vuorisen päiväkirja löytyi sattumalta erään kellarimurron yhteydessä vuonna 2002 ja sen jälkeen Salme Vuorinen saattoi myötävaikuttaa päiväkirjan julkaisemiseen. Harry Vuorinen oli kuollut jo vuonna 1995. Rauhanliikkeen aktiivina vaikuttanut Salme Vuorinen eli lähes 100-vuotiaaksi ja kuoli vuonna 2012. Ostin hänen muistelmakirjansa jossakin tilaisuudessa vuonna 2008 – siitä kertoo kirjassa oleva kirjoittajan omistuskirjoitus. Salme Vuorisen muistelmien alkupiste on vuoden 1918 tapahtumissa: silloin hänen isänsä kaatui kansalaissodan taisteluissa Kouvolan lähellä ja hänestä tuli punaorpo. Muistelmat tarjoavat erikoisen esimerkin erilaisten ihmiskohtaloiden kietoutumisesta. Salme Vuorisen ensimmäinen aviomies kuului suomalaiseen SS-joukkoon osallistuen jopa Stalingradin taisteluun Saksan rintamassa. Toinen aviomies, Harry Vuorinen, oli tässä asetelmassa täysin eri puolella, suomalaisten sotapamppujen vankina.

Uudempaa historiaa omalta elinajaltani on Ville Jalovaaran tutkimus Kekkosen, kirkon ja vasemmiston suhteista vuosina 1958–62. Päähenkilöinä ovat piispat, joista muutamat esiintyvät jo Jouko Tillin tutkimuksessa pappien roolista jatkosodassa, mutta asetelmat ovat nyt paljon rauhallisemmat. Papit ja piispat pitkälti sopeutuivat aikojen muuttumiseen. Politiikan ja uskonnon yhteys ei ollut enää yhtä tiivis kuin 1930- ja 1940-luvuilla, mutta esimerkiksi arkkipiispa Ilmari Salomies osallistui antikommunistisen Suomalaisen yhteiskunnan tuki ‑säätiön toimintaan. Mielenkiintoista on lukea myös siitä, miten Helsingin piispaa Martti Simojokea houkuteltiin Kekkosen vastaehdokkaaksi vuoden 1962 vaaleihin ennen kuin  ns. Honka-liitto syntyi. Harvoja vuonna 1962 Kekkosen tueksi asettuneita kirkon merkkihenkilöitä oli Turun yliopiston Suomen historian professori Mikko Juva, joka sittemmin toimi mm. Helsingin yliopiston rehtorina ja arkkipiispana.

PERTTI HONKANEN 6.12.2016

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s