Pekka Korpinen. Suomen kääntyy länteen. Talouden tarina sisäpiiriläisen kertomana. Helsinki: Into-kustannus 2017
Pekka Korpinen (s. 1944) on tarkkaillut maailmanmenoa, talouselämää ja politiikkaa erilaisissa tehtävissä virkamiehenä, tutkijana, sosialidemokraattisen puolueen vaikuttajana, pääministerin sihteerinä ym., myös kansainvälisissä ympyröissä mm. Maailmanpankin (IBRD) johtokunnassa. Ehkä merkittävin virka hänellä oli Helsingin apulaiskaupunginjohtajan asema vuosina 1991–2007.
Korpisen uusi kirja käsittelee Suomen ulko- ja talouspolitiikkaa viime vuosikymmenien aikana keskittyen erityisesti 1990-luvun ja kuluvan vuosikymmenen kriiseihin.
Esipuheessaan hän mainitsee saaneensa sysäyksen kirjan kirjoittamiseen hallituksen iltakoulupöytäkirjojen läpikäymisestä. Nämä pöytäkirjat ovat kirjan tekstistä päätellen pääosin vuodelta 1972 eikä niillä loppujen lopuksi ole suurtakaan osuutta kirjassa.
Kirjan merkittävin anti on mielestäni siinä, että se on harvoja suomalaisten sosialidemokraattien kriittisiä puheenvuoroja eurorahasta eli Euroopan rahaunionista EMUsta. Kirjassa on jonkin verran muutakin aineistoa Suomen kansainvälisen aseman muotoutumisesta, Kekkosen ajasta, EEC-vapaakauppasopimuksen solmimisesta, Nordek-neuvotteluista ym., mutta se ei sisällä erityistä uutta tietoa näistä tapahtumista eikä vaikuta muutenkaan kovinkaan omaperäiseltä tässä suhteessa.
Eurokeskusteluun liittyen muutamat Korpisen muistelmat 1990-luvun lamasta ovat mielenkiintoisia. Korpinen kuului niihin, jotka vuonna 1990 suosittelivat markan devalvointia. ”SDP:n sisällä päädyimme syksyllä 1990 devalvaatioehdotukseen, joka jäi kuitenkin toteutumatta puheenjohtaja Pertti Paasion vastustuksen takia.” Hän oli myös mukana Ulf Sundqvistin organisoimassa ”devalvaatioryhmässä”, joka julkaisi kannanoton helmikuussa 1991. Hallitus ja Suomen Pankki jatkoivat kuitenkin ”vahvan markan” puolustamista lokakuuhun 1991 asti, mikä maksoi varsin paljon talouden syöksykierteen jyrkentymisenä. Korpinen sanoo olleensa SDP:n puoluetoimikunnassa ainoa ”sisäistä devalvaatiota” eli palkkojen suoranaista alentamista vastustanut jäsen. Tätä onnetonta ratkaisua Ahon hallitus yritti ajaa vielä lokakuussa 1991 kutsumalla Kalevi Sorsan sopimusta tekemään, mutta tilanne ratkesi lopulta markan devalvaatioon.
Korpisen euroaluetta koskevissa mietteissä toistuu keskeinen kritiikki, jota monet kriitikot esittivät jo 1990-luvulla ja joka on voimistunut eurokriisin myötä viime vuosina. Hän viittaa mm. euroalueen rakenteelliseen ongelmaan, Saksan suuriin vientiylijäämiin, joiden kääntöpuolena ovat reunamaiden alijäämät ja siitä seuraava velkaantuminen. ”Jos Saksasta johdettu euroalueen palkkanormi edellyttää reunamailta jatkuvia nimellispalkkojen alennuksia, järjestelmä on umpikujassa.”
Korpinen päättelee, että ”euroon on tullut aivan liian erilaisia maita ja Saksan ylivoima on kasvanut liian suureksi”. Hän arvostelee myös euroalueelle asetettua liian jäykkää 2 prosentin inflaatiotavoitetta sekä Euroopan keskuspankin itsenäisyyttä. Euroopan keskuspankki ei ole demokraattisessa valvonnassa: se ei ole ”kenelläkään vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämistään”.
Korpinen huomauttaa, että Suomen EMUun liittäneellä pääministeri Lipposella ei ollut halua periaatteelliseen keskusteluun euroratkaisuista, jota perusteltiin loppujen lopuksi enemmän turvallisuus- kuin talouspolitiikalla. ”Päätökset liittyä euroon tehtiin taloutta ajatellen hataralla pohjalla.” Hän olisi voinut rehellisesti jatkaa, että myöhemminkään eri puolueista tulleet päääministerit eivätkä myöskään SDP:n puheenjohtajat kuten Jutta Urpilainen tai Antti Rinne eivät ole ryhtyneet periaatteelliseen keskusteluun eurorahasta ja eurokriisin syistä.
Yksi Korpisen mielenkiintoinen havainto on, että euron kurssin vaihtelut (suhteessa dollariin) ovat olleet suuremmat kuin Suomen ns. devalvaatiosyklien aiheuttamat. Euroon liittymistä perusteltiin useinkin kertomalla, että talous vakautuu, kun pääsemme eroon devalvaatioista ja markan kurssivaihteluista, mutta tosiasissa valuutan arvon vaihtelut ovat olleet euroaikana jopa suuremmat kuin aikaisemmin markka-aikana, etenkin jos seurataan euron suhdetta dollariin. Tällä on tietenkin suuri vaikutus hintakilpailukykymittareihin, usein suurempi vaikutus kuin palkkojen muutaman prosentin muutoksella suuntaan tai toiseen. (Eurolla on saanut enimmillään noin 1,58 dollaria ja vähimmillään noin 0,84 dollaria. Ensimmäinen arvo on noin 88 prosenttia suurempi kuin jälkimmäinen. Katso oheinen kuva.)
Korpinen arvostelee euroalueen kiristävään budjettipolitiikaan johtavaa finanssipoliittista normistoa, joka on muuttunut hyvin vaikeaselkoiseksi. Jonkinlaisena minimiohjelmana hänellä on tämän normiston uudistaminen väljemmäksi. Ajatuksiin liittovaltiosta, jolla olisi suuri budjettivalta ja joka siten voisi ehkä ratkaista euroalueen periaatteelliset ongelmat, Korpinen ei suhtaudu optimistisesti. Ainakin nykytilanteessa liittovaltiosuunnitelmat olisi Korpisen mielestä pantava jäihin. Korpisen mielissä kangastelee ensi sijassa ”löyhä ja laaja” Euroopan unioni.
Korpisen kirja on pohdiskeleva eikä hän ota kovinkaan moneen kysymykseen ehdottomia kantoja, mutta jonkinlainen yhteenveto Suomen eurokytkennästä on tällainen: ”Juuri nyt näyttää siltä, että Suomen näkökulmasta euro ei ole ollenkaan optimaalinen ratkaisu. Pohjoismaat olisivat vakaampi valuuttayhteistyöympäristö. Suomi onkin luovuttanut sekä raha- että finanssipoliittiset välineet pois käsistään ilman, että velkaunioniksi muuttunut eurojärjestelmä tarjoaisi korvaavaa turvaa. Olemme suorittaneet yksipuolisen aseistariisunnan.”
Kreikalle Korpinen suosittelee eroa eurosta mahdollisimman nopeasti. Suomen eroa eurosta Korpinen ei pidä ainakaan mahdottomana ratkaisuna. ”Jos Suomi aikoisi erota eurosta, kilpailukyky olisi järkevää saada kuntoon ennen eroa. Markan ja euron kurssin olisi hyvä pysyä alkuvuodet lähellä toisiaan, jotta uusi valuutta loisi aluksi uskottavuutta ja vakautta.” Näin pitkälle Korpisen mietteet yltävät.
Suosittelen Korpisen kirjaa Suomen talouspolitiikasta ja erityisesti eurokriisistä kiinnostuneille.
PERTTI HONKANEN
Pertti Honkasen blogi 