Löytöjä hyllystäni: Šostakovitšin kirjeet

Dmitri Šostakovitš: Pis’ma k drugu. Dmitri Šostakovitš – Isaaku Glikmanu. Sankt-Peterburg: Izdatel’stvo kompozitor 1993, 335 s.

Vihreäkantinen kirja, joka sisältää säveltäjä Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) kirjeitä ystävälleen Isaak Glikmanille, on odottanut lukijaansa hyllyssäni kauan. Olen ostanut kirjan ilmeisesti jo 1990-luvulla Pietarista. Šostakovitšin elämäntarina ja sävellystuotanto on kauan kiinnostanut minua, mikä oli vaikuttimena muuten satunnaiseen kirjaostoon. Vasta nyt kuitenkin päätin lukea sen.

Isaak Glikman (1911–2003) oli kirjallisuudentutkija, Leningradin konservatorion opettaja ja Šostakovitšin pitkäaikainen ystävä. Kirjeet kattavat pitkän ajan, yli 30 vuotta vuodesta 1941 vuoteen 1974. Glikman on varustanut ne monilla huomautuksilla ja selityksillä sekä melko laajalla esipuheella. Ensimmäiset kirjeet on kirjoitettu sota-aikana, jolloin Šostakovitš teki sävellystyötä vaikeissa olossa piiritetyssä Leningradissa ja evakossa Kuibyševissä (nyk. Samara) kohoten silti maailmanmaineeseen seitsemännellä sinfoniallaan, ns. Leningrad-sinfoniallaan. Viimeiset kirjeet on kirjoitettu joitakin kuukausia ennen Šostakovitšin kuolemaa.

Kirjeet eivät sisällä suuria sensaatioita, mutta ne antavat kuvan kahden kulttuuriammattilaisen pitkäaikaisesta ystävyydestä, Šostakovitšin ja Glikmanin sivistyneisyydestä ja myös Šostakovitšin tietystä säntillisyydestä. Kirjeiden sisältämä informaatio ja Glikmanin kommentit sivuavat samalla monissa kohdissa Neuvostoliiton kulttuuripolitiikan kipeitä ja traagisiakin vaiheita. Näiltä osin se sisältää joitakin tarkennuksia Šostakovitšin teosten historiaan, niiden tulkintoihin ja hänen elämäkertaansa.

Šostakovitšin etenkin 1930- ja 1940-luvulla osakseen saamasta nurjasta kohtelusta on paljon kirjoitettu. Vielä 1950-luvullakin viralliset tahot suhtautuivat kielteisesti Pravdassa vuonna 1936 tuomitun oopperan Mtsenskin piirikunnan Lady Macbeth esittämiseen. Šostakovitšin kirjeestä 28.1.1956 käy ilmi, että hän oli yhteydessä jopa Molotoviin, jotta ooppera voitaisiin esittää. Vjatšeslav Molotov oli silloin vielä ministerineuvoston varapuheenjohtaja eli varapääministeri. Molotov kuitenkin vaati, että asiaa on käsiteltävä kulttuuriministeriön asettamassa komissiossa. Kirjassa on kuvattu v. 1956 pidetty komission kokous, jossa käsiteltiin mahdollisuutta esittää ooppera 20 vuoden tauon jälkeen. Šostakovitš poistui kokouksesta pettyneenä. Oopperan muunnettu versio esitettiin Moskovassa seuraavan kerran vasta vuonna 1965.

Jevgeni Jevtušenkon runoihin sävelletyn Babi Jar -sinfonian esittäminen vuonna 1963 oli mahdollista vasta, kun korkeimmalta taholta näytettiin vihreätä valoa. Kesken harjoitusten tuli huojentava ”puhelinsoitto korkeasta puoluesfääristä”. Sen jälkeen hänen teosten esittämistä ei liiemmälti rajoitettu, ja monien teosten ensiesitykset olivat jälleen suuria menestyksiä. Tässä vaiheessa erilaiset sairaudet alkoivat kuitenkin nakertaa Šostakovitšin luomisvoimaa, mutta hän sävelsi monia merkittäviä teoksia vielä viimeisinä elinvuosinaan.

Glikmanin toimittamien kirjeiden lukeminen palauttaa mieliin kiistan, jota vuosikausia on käyty vuonna 1979 USA:ssa julkaisujen, Solomon Volkovin toimittamien Šostakovitšin muistelmien aitoudesta. Kiista on jatkunut sekä Venäjällä että läntisten musiikintutkijoiden piirissä. Muun muassa yhdysvaltalainen musiikintutkija Laurel E. Fay on esittänyt muistelmien autenttisuudesta paljon epäilyjä, mutta hänen näkemyksiin on esitetty paljon vastakommentteja. Kirjallisuutta on kertynyt jo paljon, mm. vuonna 1998 ilmestynyt Shostakovich Reconsidered, vuonna 2004 ilmestynyt A Shostakovich Casebook, sekä vuonna 2011 ilmestynyt The Shostakovich Wars. Kiista on jakanut myös Šostakovitšin perhettä. Leski Irina on pitänyt muistelmia vääristeltyinä, mutta lapset Maksim ja Galina ovat vuosien myötä antaneet niistä myönteisempiä lausuntoja. Tosin alun perin myös Maksim arvosteli muistelmia muuttaessaan USA:han vuonna 1981. (Viittaus: New York Times 14.5.1981).

Šostakovitšin kirjeissä Glikmanille ei puhuta sanaakaan Solomon Volkovista eikä muistelmien laatimisesta. Sen sijaan Glikman kertoo Šostakovitšin suhtautuneen kielteisesti muistelmien kirjoittamiseen. Toisaalta Volkovin toimittamissa muistelmissa ei viitata sanallakaan Glikmaniin, mikä myös vaikuttaa hieman yllättävältä.

Tehtävänäni ei ole antaa tuomiota muistelmakiistasta, jota on käyty lähes 40 vuotta, mutta joitakin näkemyksiä uskallan esittää. En sinänsä epäile, etteikö kirja pääosin perustuisi Solomon Volkovin muistiinpanoihin keskusteluista Šostakovitšin kanssa ja etteivätkö ne antaisi kuta kuinkin oikeata kuvaa Šostakovitšin asenteesta niissä kysymyksissä, jotka muistelmissa nousevat esille. Kuitenkin se menetelmä, jolla muistelmat on tuotettu, antaa joka tapauksessa aiheen epäilyihin ja jättää tilaa kritiikille. Volkovin ja Šostakovitšin keskusteluja ei ole nauhoitettu eikä Volkov ole tarkkaan dokumentoinut, milloin ja miten keskustelut käytiin. Voidaan kysyä, onko Volkov muistelmien kirjoittajana aina tulkinnut Šostakovitšin ajatuksia kaikilta osin oikein, onko hän mahdollisesti jättänyt jotakin olennaista pois tai lisännyt jotakin muista lähteistä kuulemaansa. Epäilyjä herättää se, että muutamat kohdat muistelmista ovat sanatarkkoja kopioita aiemmin julkaistuista Šostakovitšin teksteistä ja että juuri näihin käsikirjoitusliuskoihin Volkov ilmoittaaa saaneensa Šostakovitšilta hyväksyvän puumerkin. Selvää on, että Šostakovitš ei ole voinut tarkistaa kuolemansa jälkeen julkaistua lopullista tekstiä. Haastattelumenetelmällä tehdyissä muistelmissa on myös se vaara, että haastattelija painottaa enemmän omia näkemyksiään haastateltavan ajatusten kustannuksella. Kaiken lisäksi eri käsikirjoitusten aitoudesta kiistellään. Volkovin alkuperäinen käsikirjoitus on myyty yksityiselle keräilijälle. Venäjänkielinen käsikirjoitus, jota on käytetty mm. suomalaisen käännöksen pohjana, ja johon kiistassa on vedottu, ei Volkovin mukaan ole sama kuin alkuperäinen.

Muistelmien antaman kuvan ja Glikmanin julkaisemista kirjeistä syntyvän vaikutelman välillä ei ole vättämättä suurta ristiriitaa, mutta jotakin säröä kuitenkin olen havaitsevanani. Kyse on enemmänkin tyylistä. Kirjeissä Šostakovitš on yleensä melko lakoninen, negatiivisia kokemuksia ja ilmiöitä kuvatessaan tai kommentoidessaan enemmänkin ironinen kuin aggressiivinen. Omia teoksiaan ja niiden saamaa suosiota Šostakovitš kommentoi yleensä hyvin niukkasanaisesti. Muutamissa kommenteissaan Glikman korostaa Šostakovitšin tahdikkuutta: hän välttää esittämästä jyrkkiä mielipiteitä henkilöistä, joita hän ei arvosta. Sen sijaan Volkovin kirjoittamissa muistelmissa Šostakovitš antaa niin sanokseni ”täyslaidallisen” levittämällä jopa kyseenalaisia juoruja.

Yksi esimerkki. Volkovien kirjoittamien muistelmien mukaan Šostakovitš ”vihasi” (engl. käännös: hated) tai ”inhosi” (suom. käännös) kuuluisaa italialaista kapellimestaria Arturo Toscaninia, joka tulkitsi hänen sinfonioitaan väärin. Uskon kyllä, että Šostakovitš saattoi olla eri mieltä sinfonioidensa tulkinnasta ja kapellimestarien taidoista, mutta epäilen hieman, olisiko Šostakovitš itse kirjoittanut painetussa tekstissä ”vihaavansa” tai ”inhoavansa” Toscaninia.

Glikman viittaa Heinrich Heinen aforismiin, jonka mukaan ”neron kynä on aina suurempi kuin hän itse”. Glikmanin mukaan tämä ei pidä paikkaansa Šostakovitšin suhteen. Šostakovitš oli myös ihmisenä suuri. Glikman kertoo esimerkkinä, että Šostakovitš ei hyväksynyt rasismia ja että tämän vuoksi hän ei pitänyt Richard Wagneria nerona, sillä ”nerous ja ilkeämielisyys ovat yhteensovittamattomia”.

Šostakovitš-kuvassa on kaksi ääripäätä. Brežnevin ajan kulttuuribyrokratia pyrki kuvaaman hänet tunnollisena ja uskollisena Neuvostoliiton kansalaisena, jonka sävellykset palvelivat sosialismin rakentamista. Volkovin toimittamien muistelmien myötä hänestä on tehty monissa kommenteissa suorastaan radikaali toisinajattelija ja neuvostojärjestelmän katkeroitunut arvostelija. Vuosien kuluessa ja Volkovin muistelmateoksesta käydyn keskustelun myötä kuva on kääntynyt yhä enemmän jälkimmäisen vaihtoehdon suuntaan, ja sen mukaisia avoimia tai piilotettuja merkityksiä haetaan yhä useammin hänen eri teoksistaan, milloin perustellusti, milloin vain spekulatiivisesti.

On kuitenkin muistettava, että Šostakovitš oli ennen muuta muusikko, ei filosofi, ei poliitikko eikä kirjailija. Käytettävissä olevista teksteistä, oli sitten kyse Šostakovitšin omista kirjoituksista, kirjeistä tai Volkovin julkaisemasta muistelmateoksesta, ei löydy mitään yksiselitteistä poliittista tai yhteiskunnallista ohjelmaa, saati analyysia. On epäilemättä yksinkertaistavaa sijoittaa monien vuosikymmenien aikana Neuvostoliiton historian eri vaiheissa vaikuttanut säveltäjä johonkin valmiiseen muottiin.

Šostakovitš ilmaisi musiikillaan monia asioita alkaen henkilökohtaisista tunteista ja päätyen monissa teoksissaan historiallisten ja yhteiskunnallisten tapahtumien kuvittamiseen. Hänellä oli paljonkin hampaankolossa Stalinia ja Stalinin ajan puolue- ja kulttuuribyrokraatteja kohtaan. Hän tunsi myötätuntoa ja solidaarisuutta Stalinin vainojen uhreja kohtaan. Heidän joukossaan oli monia Šostakovitšin ystäviä ja työtovereita musiikki- ja kulttuuripiireistä, mm. 1940-luvulla antisemitistisen mielivallan kohteeksi joutuneita juutalaisia. Hän saattoi 1930-luvulta lähtien aiheellisesti pelätä joutuvansa itsekin ei vain erilaisen painostuksen vaan ankarampienkin, hänen henkeään uhanneiden toimien kohteeksi. Kaikki tämä heijastuu myös hänen musiikissaan.

Tietenkin itse Šostakovitšin musiikista yleensä ja yksittäisistä teoksista erityisesti voidaan olla monta mieltä. Musiikintuntijoiden ja muusikoiden mielipiteet näyttävät menevän välillä jyrkästikin ristiin. Toisinaan hänet katsotaan 1900-luvun merkittävimmäksi säveltäjäksi, mutta jotkut ovat valmiita leimaamaan hänen musiikkinsa jopa ikävystyttäväksi tai vulgaariksi.

Epämusikaalisena ihmisenä ja musiikkia opiskelemattomana en itse osaa eritellä musiikkia käsitteellisesti, mutta Šostakovitšista kiinnostuneille voi ainakin luvata, että Šostakovitšin tuotanto oli hyvin monipuolinen ja monitahoinen, sekä muodoiltaan että tyyleiltään. Skaala yltää pienimuotoisesta ja intiimistä kamarimusiikista suuren sinfoniaorkesterin dramaattiseen pauhuun, kauniista melodioista groteskeihin sävelkulkuihin, klassisen musiikin perinteisistä muodoista 1920-luvun avantgardismiin, viihteellisistä teoksista vaikeaselkoisiin ja jopa synkkiin sävyihin. Suurten sävellystöiden lomassa Šostakovitš tuotti paljon tilaustöitä kuten näytelmämusiikkia sekä elokuvamusiikkia, jonka säveltämiseen hän ei yleensä uhrannut parhaita kykyjään. Kaikkea ei ole vieläkään julkaistu ja esitetty. Viime vuosikymmeninä on löydetty sävellyksiä, joita ei ole ennen esitetty, esimerkiksi keskeneräiseksi jäänyt Orango-ooppera.

Ohessa myös neljä Youtube-linkkiä Šostakovitš-tulkintoihin.

PERTTI HONKANEN

Kuvat kirjasta D. Rabinovich: Dmitry Shostakovich. London: Lawrence & Wishart 1959


Linkkejä:

Šostakovitšin valssi espanjalaisena katuteatteriesityksenä.

Sama valssi ulkoilmakonsertista Maastrichtissa.

Šostakovitšin 13. sinfonia ”Babi Jar” Lontoon Royal Albert Hallissa 2006. Valeri Gergijev johtaa, soolo-osuudet laulaa Mihail Petrenko.

Juhlavuonna 2017 voi paneutua esimerkiksi Šostakovitšin 12. sinfoniaan, jonka otsikkona on ”Vuosi 1917”, ja jonka osille on annettu alaotsikot ”Vallankumouksellinen Petrograd”, ”Razliv”, ”Aurora” ja ”Ihmiskunnan aamunkoitto.” Tässä Jevgeni Mravinski johtaa.

 


Kirjallisuutta

Fay, Laurel E.: Shostakovich. A Life. Oxford: Oxford University Press 2000

Fay, Laurel E.: Volkov’s Testimony Reconsidered. Teoksessa A Shostakovich Casebook. Ed. by Malcolm Hamrick Brown. Bloomington: Indiana University Press 2004 (alkuteos 2002)

Ho, Allan B. & Feofanov, Dmitry: Shostakovich Reconsidered. London: Toccata Press 1998

Ho, Allan B. & Feofanov, Dmitry: The Shostakovich Wars (julkaistu internetissä 2011, täydennettynä 2014) (http://www.siue.edu/~aho/ShostakovichWars/SW.pdf)

Shostakovich, Dmitri: Testimony: the memoirs of Dmitri Shostakovich as related to and edited by Solomon Volkov; translated from the Russian by Antonina W. Bouis. New York: Harper & Row 1979 (kiistellyn muistelmateoksen alkuperäinen englanninkielinen versio)

Šostakovitš, Dmitri: Dmitri Šostakovitšin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov. ven. käsikirjoituksesta suom. Seppo Heikinheimo. Helsinki: Otava 1980

Свидетельство. Воспоминания Дмитрия Шостаковича, записанные и отредактированные Соломоном Волковым. (http://testimony-rus.narod.ru) (Internetissä julkaistu muistelmien venäjänkielinen versio, joka on käännetty englannista takaisin venäjäksi eikä siten perustu alkuperäiseen käsikirjoitukseen)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s