Luettua: Löppösen arvio uusliberalismista

Paavo Löppönen. Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus. Tampere: Vastapaino 2017

Koska uusliberalismista on varsin paljon kirjoitettu, ja erinäisiä kirjoja ja artikkeleita aiheesta on ollut tarjolla, en suhtautunut kovin suurin odotuksin Paavo Löppösen kirjaan, joka viime vuonna ilmestyi Vastapaino-kustantamossa. Loppujen lopuksi kirjasta jäi kuitenkin varsin positiivinen kuva. Se sisältää paljon mielenkiintoista tietoa ja sitä voi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille. Löppönen tiivistää hyvin ”uusliberalistisen kertomuksen”, joka on melko utopistinen mutta helposti ymmärrettävä visio yhteiskunnasta, jossa ”markkinoiden” ja yksilöiden vapaus on mahdollisimman pitkälle viety samalla kun valtion rooli ja merkitys etenkin talouspolitiikassa ja sosiaaliturvassa minimoidaan.

Kirjan parasta antia on mielestäni selvitys uusliberalismin historiasta. Siitä selviää, että kyse on loppujen lopuksi varsin johdonmukaisesta poliittisesta projektista, joka liittyy muutamien keskeisten vaikuttajien, ennen muuta Milton Friedmanin (1912–2006) ja Friedrich von Hayekin (1899–1992) nimiin. He loivat sotien jälkeen Mont Pèlerin Societyn. Tämä sveitsiläisen paikkakunnan mukaan nimetty ja vuonna 1947 perustettu seura on koko hankkeen ydin. Sen ympärille kehittyi vähitellen monihaarainen verkosto tutkijoista, erilaisista säätiöistä, ajatuspajoista, lobbausjärjestöistä sekä mediasuhteista. Mont Pèlerin Societyn ohella Chicagon yliopisto, jossa Milton Friedman vaikutti, on myös yksi uusliberalismin keskuksia.

Askel askeleelta uusliberalismi laajentui hieman omituisten intellektuellien puuhastelusta vahvaksi poliittiseksi voimaksi ja liikkeeksi, jolla on reaalinen vaikutus poliittiseen elämään ja erityisesti talouspolitiikkaan. Ensimmäisiä koitoksia oli Chile, jossa sotilasdiktatuuri vuoden 1973 vallankaappauksen jälkeen kiinnostui Milton Friedmanin opeista. Englannissa Margaret Thatcher koki Friedrich von Hayekin oppi-isäkseen ja ryhtyi ajamaan uusliberalistista talouspolitiikkaa pääministerinä vuodesta 1979 lähtien. Thatcher ryhtyi jo 1960-luvulla seuraamaan erään uusliberalistisen ajatuspajan luentoja ja julkaisuja. USA:ssa Ronald Reagan oli puolestaan viehtynyt Friedmanin kirjoituksiin ja päästyään presidentiksi vuonna 1981 lähti toteuttamaan samankaltaista politiikkaa kuin Thatcher. Sitten kuvaan tulevat kehitysmaiden niin sanotut rakennesopeutusohjelmat ja Itä-Euroopan maiden talouden šokkiterapiat.

Uusliberalismi on toiminut monella tasolla. Se, että muutamat keskeiset nimet on kohotettu merkittävien taloustietelijöiden kastiin, sekä liikkeen yhteydet yliopistoihin ja filosofisiin keskusteluihin antavat sille tietyn akateemisen leiman ja hohteen. Kyse on kuitenkin myös, ja voisi sanoa loppujen lopuksi, politiikasta ja osin varsin raadollisestakin toiminnasta, jossa raha ja henkilösuhteet ratkaisevat. Sellaisilla populaareilla kirjoituksilla kuin von Hayekin Road to Serfdom (1944) ja Friedmanin Capitalism and Freedom (1962) sekä Friedmanin yhdessä vaimonsa kanssa kirjottamalla Free to Choose (1980) on ollut merkittävä vaikutus uusliberalististien oppien leviämisessä. Von Hayekin Tie orjuuteen on julkaistu Suomeksi vuonna 1995 ja Friedmanien Vapaus valita vuonna 1982. Ehkäpä jotkut sote-hankkeen isät ovat saaneet innoitusta viimeksi mainitusta teoksesta.

Se, että Friedman, von Hayek ja eräät muut (mm. Gary Becker) ovat saaneet Nobelin taloustieteen palkinnon, kertoo akateemisten ansioiden ohella ja ehkä vielä enemmänkin uusliberalistisen liikkeen poliittisesta vaikutusvallasta ja tehokkaasta verkostoitumisesta. Wikipedian artikkeli Mont Pèlerin Societystä kertoo, että seura on ollut hyvin edustettuna komiteassa, joka päättää Ruotsin keskuspankin myöntämästä taloustieteen Nobel-palkinnosta. Ainakin kahdeksan seuran jäsentä on saanut tämän palkinnon.

Uusliberalismin olemuksesta voidaan esittää erilaisia käsityksiä. Onko se taloustieteen suunta? Vai ideologiaa? Talouspoliittinen ohjelma? Poliittinen liike? Löppönen määrittelee sen ensi sijassa ideologiaksi ja poliittiseksi ohjelmaksi mutta myös liikkeeksi. Hän katsoo tutkimuksensa osoittavan, että uusliberalismi muodostaa ideologisesti yhtenäisen kokonaisuuden, joka on pystynyt muodostumaan suppeasta verkostosta maailmanlaajuiseksi liikkeeksi. Kun lukee Löppösen kirjaa ja siinä olevia huomiota mm. suuryhtiöiden rahoituksesta ja näiden rahoittamista moninaisista uusliberalistisista ajatuspajoista, joita on myös Suomessa, voi pohtia, ovatko muut poliittiset tahot ja liikkeet, vasemmisto mukaan lukien, ovat olleet hieman sinisilmäisiä uusliberalismin suhteen. Liikkeen todellisia tavoitteita ja vaikutusmahdollisuuksia ei ole nähty, vaan mainitsemani ”akateeminen hohde” on voinut johtaa moniakin harhaan.

Uusliberalismin historian ohella Löppösen kirjassa ovat kiinnostavia havainnot uusliberalismin toteuttamisesta mm. Itä-Euroopassa ja Baltian maissa. Vaikka Suomen media näyttää seuraavan melko paljon Viron tapahtumia, uusliberalismin merkittävää vaikutusta siellä ei ole kovin vahvasti noteerattu. Entinen pääministeri Mart Laar on saanut jopa Milton Friedman –palkinnon amerikkalaiselta ajatuspajalta (Cato Institute) ansioistaan uusliberalistisen ohjelman toteuttamisessa. Löppösellä on opettavia kokemuksia myös Islannista. Hän osallistui vuonna 2007 Islannissa seminaariin, jossa isännät kehuivat kilvan finanssi-innovaatioita ja vapaiden rahamarkkinoiden siunauksellisuutta kummeksuen Löppösen skeptisyyttä. Muutaman kuukauden kuluttua Islannin pankkijärjestelmä romahti ja koko valtio oli konkurssin partaalla. (Tässä kohdin Löppösen esittämät aikamäärät eivät tosin näytä pitävän paikkaansa. Islannin romahdus tapahtui lokakuussa 2008 Lehmann Brothers -konkurssin jälkeen eikä vuoden 2008 alussa.)

Pidän myös aiheellisena Löppösen kritiikkiä Adam Smithin perinnön väärinkäyttöä vastaan. Uusliberalistit julistavat Adam Smithin historialliseksi oppi-isäkseen sivuuttaen Smithin teoksiin sisältyvän moraalisen aineksen ja yksiviivaiseen markkinauskoon verrattuna paljon monitahoisemman käsityksen taloudesta ja kapitalismista.

Loppuluvussa Löppönen näkee todelliseksi haasteeksi uusliberalismin ja oikeistopopulismin yhä tiiviimmän historiallisen yhteyden ja yhteenkietoutumisen. ”Se on vaarallinen ja tuhoisa yhdistelmä, jonka kaikkia vaikutuksia emme ole vielä nähneet.” Katse erityisesti USA:han ja presidentti Donald Trumpin toimintaan vahvistaa tätä pelkoa.

Yhtenä puutteena Löppösen kirjassa näen, ettei hän käsittele sosialidemokratian ns. kolmannen tien yhteyttä ja suhdetta uusliberalismiin. Tässä tultaisiin Schröderin, Blairin ja Lipposen politiikan arviointiin. Hän ei käsittele myöskään eurojärjestelmää uusliberalismin yhtenä koekenttänä. Raha- ja pääomamarkkinoiden vapauttaminen, inflaation hillintää korostava keskuspankkipolitiikka sekä tiukan budjetti- ja työmarkkinakurin sävyttämä anti-keynesiläinen talouspolitiikka perustuvat pitkälti Friedmanin oppeihin.

Löppönen suhtautuu hieman penseästi pariin aikaisempaan suomenkieliseen uusliberalismia käsittelevään kirjaan. Hän moittii David Harveyn kirjaa (Uusliberalismin lyhyt historia 2008) karkeasta luokka-ajattelusta ja Heikki Patomäen kirjaa (Uusliberalismi Suomessa, 2007) liian laveasta uusliberalismi-tulkinnasta.

Vaikka uusliberalismia ei tietenkään pidä arvioida pelkästään luokkanäkökulmasta eikä varsinkaan karkeasta luokkanäkökulmasta, luokkanäkökulma on mielestäni joka tapauksessa olennainen uusliberalismin ymmärtämisessä. Uusliberalismi pyrkii työväenliikkeen saavutusten ja vaikutusvallan murentamiseen, varsin avoimesti erityisesti ammattiyhdistysliikkeen asemien heikentämiseen. Uusliberalismi ei puolella sanallakaan arvostele pääoman valtaa tai tulo- ja varallisuuseroja, jotka tähän valtaan perustuvat, vaan pikemminkin korostaa eriarvoisuuden välttämättömyyttä.

On tietenkin vaikea nähdä, missä uusliberalismin rajat kulkevat. Kaikesta markkinaliberalismista tai yhtiövallasta ei varmaankaan voida syyttää uusliberalismia. Missä kulkee raja perinteiseen oikeistolaiseen tai porvarilliseen ajatusmaailmaan? Toisaalta on ilmeistä, että uusliberalistiset ohjelmat voivat yleensä toteutua vain asteittain. Jo 1970-luvulla talouspoliittiseen keskusteluun tuli uusliberalistisia sävyjä, friedmanilaista monetarismia, mikä antaa perusteita sekä Harveyn että Patomäen näkökulmalle. Monet uusliberalismin tavoitteet voivat toteutua vain osittaisina, kompromissien kautta, etenkin Länsi-Euroopassa, missä työväenliikkeellä on vielä melko paljon vaikutusvaltaa.

Yhdeksi esimerkiksi voidaan ottaa Suomessa pari päivää sitten voimaan tullut uusi alkoholilaki. Sitä ei välttämättä voida määritellä uusliberalistiseksi uudistukseksi, vaan sitä voidaan arvioita pragmaattisemmasta näkökulmasta, ehkäpä vain hienosäädöksi. Mutta epäilemättä alkoholipolitiikan liberalisointi on uusliberalismin tavoitteiden mukaista. Nyt on vain tehty kompromissi perinteisemmän sääntelypolitiikan kanssa. Ei ole vaikea ennustaa, että joidenkin vuosien päästä keskustelu viinien tuomisesta ruokakauppoihin vilkastuu, ja kenties alkoholipolitiikan liberalisoinnissa alkaa uusi vaihe. Siitä ei ole enää pitkä matka valtion alkoholimonopolin lopulliseen purkamiseen ja uusliberalistisen ohjelman toteuttamiseen tältä osin.

PERTTI HONKANEN

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s