Luettua: Tammisaaren vankileirin kauhut

Sture Lindholm: Fånglägerhelvetet Dragsvik. Massdöden i Ekenäs 1918. Västra Nylands landskapsmuseums publikationsserie nr 10. Proclio 2017. 288 sivua

Viime vuonna julkaistu kuvaus Tammisaaren Dragsvikin vankileiristä on seikkaperäinen historiikki niistä tapahtumista, jotka johtivat tuhansien punavankien kuolemaan ja Suomen suurimman joukkohaudan muodostumiseen. Kirja on on saanut melko paljon julkisuutta ja se on sittemmin käännetty myös suomeksi (Vankileirihelvetti Dragsvik: Tammisaaren joukkokuolema 1918, Atena 2017).

Tammisaaren Dragsvikissa olevaan kasarmiin alettiin siirtää punavankeja toukokuun lopulla 1918. Vankeja tuotiin härkävaunuissa mm. Kokkolasta asti, ja monet olivat jo tullessaan sairaita ja aliravittuja. Pian vankeja oli lähes 9 000. Jo kesäkuun loppuun mennessä kirjattiin yli 400 vankia kuolleiksi. Heinäkuussa kuolleita kirjattiin lähes 1 000, elokuussa yli 700. Kirjoittajan arvion mukaan Tammisaaren vankileirillä kuoli yli 3000 punavankia. Suurin osa kuoli nälkään ja tauteihin, mutta lisäksi vankeja teloitettiin erilaisista syistä, mm. karkausyritysten tai väitettyjen erilaisten rikkeiden vuoksi. Myöhemmin kesällä näitä numeroita täydensivät pikaoikeudessa kuolemantuomion saaneet. Kuolleet haudattiin joukkohautaan, varuskunnan ja maantien väliselle alueelle, jossa nykyisin on vankileirin muistomerkki, välittömästi Karjaa–Tammisaari-tien varressa.

Pääsyy kuolemiin oli nälkä ja leirin kehno hygienia. Ruokaa ei ollut riittävästi, ja saatavilla ollut ruoka oli ala-arvoista. Vangeilla ei ollut kunnon mahdollisuuksia peseytyä, ja he joutuivat olemaan viikko- ja kuukausikaupalla samoissa vaatteissa, joissa heidät ole vankileirille kuljetettu. Vuodevaatteita ei ollut kuin vankilan sairaalassa, ja suuri osa vangeista joutui nukkumaan aluksi paljaalla kivilattialla. Puhtaasta vedestä oli puutetta, eikä edes uiminen ollut aina mahdollista, vaikka kasarmialue sijaitsee meren rannalla.

Tilanne leirillä alkoi parantua vasta loppukesällä ja alkusyksyllä, kun Suomen vankileirien katastrofaalinen tilanne oli herättänyt huomiota muissa pohjoismaissa. Yksi kimmoke oli professori Robert Tigerstedtin salainen raportti, jonka sisältö vuoti Ruotsiin. Tigerstedtistä tuli leirin ylilääkäri heinäkuun lopulla. Tigerstedt kuvasi tilannetta katastrofiksi, jolle tuskin edes tsaarinvallan vankiloissa oli vastinetta. Julkisuuteen näitä tietoja alkoi vuotaa elo-syyskuun vaihteessa 1918.

Vankileiri muutettiin myöhemmin vuonna 1918 vankilaksi ja pakkotyölaitokseksi. Vankien määrä väheni tuntuvasti, mutta sinne sijoitettiin edelleen monia poliittisia vankeja, joille ”Tammisaaren yliopisto” tuli tutuksi.

Sture Lindholm pyrkii kirjassaan objektiivisuuteen ja kaikkien tosiasioiden tarkistamiseen arkisto- ja muiden lähteiden avulla. Kirja käsittelee monia ihmiskohtaloita, mm. vähän tunnettuja suomenruotsalaisia punavankeja ja vaikuttajia. Hän kirjaa myös vankileirin muistomerkin vaiheet. Muistomerkki pystytettiin 1950-luvun alussa. Aluksi vain SKDL ja SKP tai näitä lähellä olevat tahot vaalivat Tammisaaren vankileirin muistoa, mutta myöhemmin mukaan ovat tulleet sosialidemokraatit ja valtiolliset tahot.

Kansalaissodan 100-vuotismuistojen merkeissä on joissakin virallisissa puheissa ja seremonioissa korostettu sovintoa. Näyttää kuitenkin siltä, että ”virallinen Suomi” monilta osin jatkaa ”valkoisen Suomen” perinteitä. Suuressa ”vapaussodan muistojuhlassa” 16.5. Finlandia-talolla sovinnon ääniä ei juuri kuulunut, vaan juhlan ohjelmassa ja puheissa esitettiin, mm. puolustusministeri Jussi Niinistön suulla, perinteinen ”valkoinen” tulkinta kansalaissodasta, antamatta mitään arvoa vastapuolen motiiveille ja pyrkimyksille tai hävinneen osapuolen kärsimyksille. Historian tulkinnoissa vedettiin mutkat suoriksi. Valkonen terrori oli reaktio punaiseen terrorismiin, sanoi puolustusministeri. Vastuu oli  kapinaan ryhtyneillä, jatkoi Jussi Niinistö.

Jari Ehrnrooth puolusti Ylen sivulla julkaistussa kolumnissa punavankien teloituksia ja ankaraa kohtelua sekä valkoista terroria mm. seuraavin sanoin: ”Se mikä yleisinhimillisessä jälkikäteismoralisoinnissa vaikuttaa pahuudelta, paljastuu neutraalissa analyysissa vallan vakiinnuttamiseksi kovin menetelmin. Sotilaallisesti katsoen kapinallisten ammuttaminen ja kannattajien vangitseminen on toimenpide, joka eliminoi uuden aseellisen konfliktin mahdollisuuden.” Kovin neutraalia analyysia tällainen puhe ei ole.

Sekä Finlandia-talon juhlassa puhunutta puolustusministeri Jussi Niinistöä että historian professori Martti Häikiötä näyttää ärsyttävän, että punaisten uhreista puhutaan niin paljon. Häikiön mukaan on vinoutumaa ”’ sisällissodan uhrien’ käsittäminen pääosin ellei kokonaan tappion kärsineiden punaisten sodanjälkeisten kärsimysten kuvaksi.” (Kylkirauta 1/2018).

Myös saksalaisten sotajoukkojen maihinnousua on muisteltu virallisissa juhlallisuuksilla ainakin Hangossa. Etelä-Uusimaa-lehti kertoi 8.4. Hangossa ns. vapaudenpatsaalla järjestetystä seremoniasta, johon osallistui Hangon kaupungin sekä Saksan suurlähetystön edustajia maanpuolustusjärjestöjen ohella. Juhlintaa jatkettiin Tammisaaressa ja Karjaalla, luultavasti punavankileirin uhreja pahemmin muistelematta. Myös Hangon kaupungin nettisivuilla tapahtuma noteerataan.

Näissä oloissa on varsin perusteltua, että työväenliike ja vasemmisto edelleen vaalii kansalaissodan muistoa omalta osaltaan ja omista lähtökohdistaan. Kansalaissodan syistä, tapahtumista ja seurauksista tarvitaan edelleen objektiivista historiallista tutkimusta. Sture Lindholmin teos on siitä yksi hyvä esimerkki.

Dragsvikissa on vaikuttava vankileirin muistomerkki, jonka luona on tänä vuonna ollut muistotilaisuuksia, viimeksi suuri tilaisuus 9.6. Jos matka suuntautuu Länsi-Uudellemaalle, kannattaa tutustua myös Västankvarnin hautamuistomerkkiin Inkoossa, Helsinki-Karjaa-tien varressa. Vanhan hiekkakuopan joukkohauta metsikön keskellä muistuttaa siitä, että kansalaissotaan osallistui punaisten puolella myös suomenruotsalaisia työläisiä. Muistomerkki on kopio samanlaisesta Aimo Tukiaisen veistoksesta, joka on Karkkilassa. Muistomerkki on pystytetty vuonna 1952, mutta teloitettujen nimet on kaiverrettu graniittilaattoihin vasta vuonna 2011.

Pertti Honkanen

Väsnankvarnin joukkohaudan muistomerkki.
Västankvarnin joukkohaudan muistotaulut.

 

Lähteitä:

Sakslaisten maihinnousua muistettiin Hangossa, Tammisaaressa ja Karjaalla. Etelä-Uusimaa 8.4.2018

https://www.hanko.fi/ajankohtaista/ajankohtaista/100_vuotta_saksalaisten_maihinnoususta_hankoon.11129.news

https://fi.wikipedia.org/wiki/Västankvarnin_teloitukset

Vapaussodan muistojuhla: https://areena.yle.fi/1-4389837

Martti Häikiö: Vapaussota ja vallankumous. Kylkirauta 2018/1 (http://www.kylkirauta.fi/index.php/80-uusimmassa-numerossa/668-martti-haeikioe-vapaussota-ja-vallankumous)

1918 – kolumni: Jari Ehrnrooth: Punaisen Suomen pitkä varjo (https://yle.fi/uutiset/3-10149155)

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s