Aktiivimalli ja 1980-luvun työttömyysturva. Ex-kansliapäällikön muistissa aukkoja?

Eläkkeellä oleva Työ- ja elinkeinoministeriön entinen kansliapäällikkö Erkki Virtanen otti pari viikkoa sitten kantaa aktiivimallista käytyyn keskusteluun antaen ymmärtää, että sosialidemokraatit kannattivat 1980-luvulla samantapaisia työttömyysturvan leikkureita. Nimittäin vuonna 1985 voimaan tulleessa työttömyysturvalaissa ansiosidonnainen päiväraha oli porrastettu siten, että se aleni 100 työttömyyspäivän eli vajaan viiden kuukauden jälkeen 20 prosenttia. ”Melkoinen pudotus verrattuna nykyisen aktiivimallin nirhaisuun”, kirjoittaa Erkki Virtanen.

Virtanen muistuttaa, että lain tullessa voimaan pääministerinä oli Kalevi Sorsa ja lakia valmistelutti sosialidemokraattinen ministeri Vappu Taipale. Virtanen näyttää viestittävän, ettei demarien nyt kannattaisi aktiivimallia pahemmin vastustaa, koska aikaisemmin on hyväksytty jopa 20 prosentin porrastus ansiosidonnaiseen.

Erkki Virtanen jättää kuitenkin kertomatta, että vuoden 1985 alussa voimaan tullut uusi työttömyysturvalaki merkitsi kokonaisuudessaan työttömyysturvan merkittävää parantumista. Ehkä hän ei enää muista sitä, vaan pelkästään 20 prosentin porrastuksen.

Tosin vuoden 1985 uudistuksessa työttömyyspäivärahat pantiin samalla verolle, mutta useimmissa tapauksissa myös nettopäivärahat kohosivat, jopa tuntuvasti. Esimerkiksi aikaisemman lain mukaan vuonna 1984 yksin asuvan kassapäiväraha saattoi olla maksimissaan 53 markkaa päivässä, mutta uuden lain mukaan peruspäivärahakin oli 70 markkaa. Uudessa järjestelmässä ansiopäivärahalla ei ollut enää ylärajaa. Voidaan arvioida, että keskimääräisellä palkkatasolla yksinäisen työttömän päiväraha oli uudessa järjestelmässä vuonna 1985 noin 168 markkaa, kun vuonna 1984 hänen oli tyydyttävä 53 markkaan. Vuoden 1987 alussa keskimääräinen ansiopäiväraha oli tilastojen mukaan 133 markkaa päivässä. Vaikka otetaan huomioon verotus, on selvää, että ansiopäivärahojen taso oli nyt paljon parempi kuin ennen uudistusta, vieläpä 20 prosentin porrastuksesta huolimatta.

Peruspäiväraha, joka oli samalla ansiosidonnaisen päivärahan pohjana, sidottiin uudessa laissa yleisen palkkatason muutoksiin, mikä takasi seuraavina vuosina päivärahojen reaaliarvon säilymisen ja tuntuvan nousunkin. Vuoden 1992 alkuun mennessä peruspäivärahan reaaliarvo nousi noin 20 prosenttia.  Virtasen mainitsema 20 prosentin alenema poistettiin laista melko pian. Sitä lievennettiin huhtikuusta 1987 lähtien ja se poistettiin lopullisesti heinäkuusta 1989 lähtien. Voidaan sanoa, että 1980-luvun loppu ja 1990-luvun alku oli kokonaisuudessaan työttömyysturvan kannalta progressiivista aikaa.

Virtasen mukaan lain toimivuutta tutkittiin aika paljon. ”Kävi ilmi, että työttömät löysivät tuon sadan päivän jälkeisen päivärahaleikkauksen jälkeen töitä yllättävänkin hyvin.” Taloustutkija Roope Uusitalo on kuitenkin kirjoittanut, että porrastuksen muutoksilla ei ollut vaikutusta työttömyyden kestoon (Roope Uusitalo: Työttömyysturvan lyhyt historia. Teoksessa Työttömyys – taloustieteellisiä puheenvuoroja. Toim. Kari Hämäläinen ym.Helsinki: Palkansaajien tutkimuslaitos 2005)

Sorsan IV hallituksen aikana, johon Virtanen viittaa, säädettiin uusi työllisyyslaki (laki 275/1987), joka oli tavoitteiden suhteen kunnianhimoisin verrattuna sekä aikaisempiin että myöhäisempiin työllisyyslakeihin. Työllisyyslain 2 pykälässä julistettiin:

”Kansalaisten toimeentulon turvaavan, työpaikan vapaaseen valintaan ja tuottavan työn tekemiseen perustuvan täystyöllisyyden saavuttamiseksi valtion tulee edistää vakaata ja alueellisesti tasapainoista talous-, työllisyys- ja muuta yhteiskunnallista kehitystä.

Täystyöllisyyden toteuttamiseksi valtion tulee edistää korkeaa ja tasaista työvoiman kysyntää yleisillä talouspoliittisilla sekä muilla työllisyyteen vaikuttavilla toimenpiteillä.

Työttömyyden torjumiseksi ja työvoiman puutteen ehkäisemiseksi valtion tulee työvoima- ja koulutuspoliittisilla sekä muilla kehittävillä ja ohjaavilla toimenpiteillä edistää työvoiman kysynnän ja tarjonnan ammatillista ja alueellista sopeutumista.”

Nämä julistukset eivät jääneet vain sanoiksi. Sovellettaessa vuoden 1987 työllisyyslakia ja ns. Rinteen mallia pitkäaikaistyöttömyys poistettiin Suomesta lähes kokonaan, kunnes 1990-luvun lama iski työmarkkinoihin ja nosti työttömyyden uusiin ennätyslukemiin.

Sen jälkeen on paljon muuttunut. Vuoden 1987 työllisyyslaki korvattiin uudella lailla vuonna 2002. Nykyisessä laissa julkisista työvoima- ja yrityspalveluista (Laki 916/2012) ei esiinny enää käsitettä täystyöllisyys. Lain ensimmäisen pykälän mukaan valtion tehtävänä on ”edistää työmarkkinoiden toimivuutta ja työvoiman tarjontaa”. Työvoiman tarjonnan edistäminen on laissa nostettu työvoiman kysynnän edelle, lain ensimmäiseen pykälään.

Uusiliberalismi  ja workfare

Työttömyysturvassa puhaltavat paljon kylmemmät tuulet kuin 1980-luvun lopulla tai 1990-luvun alussa. Konservatiivinen ja uusliberalistinen aalto talous- ja sosiaalipolitiikassa on johtanut monissa maissa työttömyysturvan heikentämiseen ja työttömien velvoitteiden lisäämiseen. Yksi peruskäsite on USA:ssa keksitty ”workfare”, joka tarkoittaa työttömyysturvan vastikkeeksi tehtävää työtä. ”Workfare” väännettiin USA:ssa sanasta ”welfare”, joka tarkoittaa hyvinvointia ja joka USA:ssa ymmärretään yleensä sosiaaliavuksi. Enää ei työttömille tarjota ”welfarea” vaan pikemminkin ”workfarea”.

Työtön tarvitsee työttömyysturvaa, koska hänellä ei ole työtä, mutta hänen edellytetään tekevän jotakin työtä jopa palkatta, ollakseen oikeutettu täyteen työttömyysturvaan. Tämä on workfaren ristiriitainen perusajatus. Workfare-ajattelun elementtejä on tuotu 1990-luvulta lähtien eri muodoissa myös Suomeen: työharjoittelu, kuntouttava työtoiminta, työvalmennus, ja lopulta aktiivimalli, jossa työttömän on tehtävä keikkatyötä säilyttääkseen oikeuden täyteen työttömyysturvaan, ellei sitten hänelle tarjota jotakin työvoimapalvelua, joka puolestaan saattaa olla, ja hyvin usein onkin,  palkatonta työtä.

Työttömyysturvaan kohdistuvat paineet kertovat tietenkin yleisemmistä yhteiskunnan kehityssuunnista, joihin uusliberalistinen ideologia ja sitä tukevat taloustieteen suuntaukset ovat tuoneet oman antinsa.  Vallitsevan taloustieteen metodologia on individualistinen, yksilökeskeinen. Siinä voidaan päätyä väitteeseen, että työttömyys on ensi sijassa yksilön valintojen tulos. Tässä tapauksessa ajatellaan, että työtön tekee valintaa vapaa-ajan ja työnteon välillä, kuten Juhana Vartiainen äskettäinen valisti kolumnissaan, ja että vapaa-ajan houkuttelevuutta on vähennettävä työttömyysturvan tasoa ja kestoa alentamalla. Katse kohdistuu yksipuolisesti työttömään ja hänen valintoihin, ei varsinkaan työnantajiin ja heidän päätöksiin. Paljon puhutussa kannustinkeskustelussa suljetaan yleensä silmät siltä, että työnteon ”kannustavuus” riippuu tietenkin myös työsuhteiden tasosta ja laadusta, ei vain sosiaaliturvan ja verotuksen säännöistä. Mielellään ei kerrota,  että työttömyysturvan tason ja ehtojen tiukentaminen johtaa ennen pitkää myös työsuhteiden uuteen heikennykseen, erityisesti muutenkin pienipalkkaisilla ja työttömyydelle alttiilla aloilla.

Englannin köyhyyslait ja työlaitokset

Jos historiassa mennään taaksepäin, voidaan viitata Ison-Britannian 1800-luvun köyhyyslakeihin. Pahamaineiset työlaitokset (workhouse), täyttivät jossain määrin samanlaista tehtävää, kuin nykyiset työttömille määrätyt velvoitteet ja pelotteet. Vuoden 1834 köyhyyslaissa työkykyisten köyhien tukemisen ehdoksi asetettiin sijoitus työlaitokseen. Työlaitostesti, workhouse test, oli 1800-luvun aktiivimalli. Karl Marx kommentoi eräässä kirjoituksessaan vuonna 1844 Ison-Britannian köyhyyskeskustelua näin: ”Vihdoin havaittiin, että kurjuus on kurjien syytä ja heitä rankaistiin siitä.” (Vrt. Digby, Anne: British Welfare Policy: Workhouse to Workfare, London: Faber and Faber 1989)

Aktiivimallissa on otettu oppia ns. Tanskan mallista, jossa on samankaltaisia piirteitä. Tosin jätettiin kertomatta, että Tanskan mallissa on keppien ohella uusi porkkana: oikeus suhteellisen anteliaaseen ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan pitenee samassa suhteessa kuin työtön tekee keikkatöitä.

Niin sanotussa aktiivimalli II:n valmistelijat ovat ehkä käyneet opintomakalla tutustumassa Isonn-Britannian  työttömyysturvaa (jobseeker’s allowance), jossa työttömän työnhakua ja toimintaa tarkkaillaan nykyisin tiiviisti ja jossa työttömän harha-askeleet johtavat helposti karensseihin. Ison-Britannian laissa esimerkiksi edellytetään, että työtön käy kahden viikon välein työnvälitystoimistossa raportoimassa työnhaustaan. Järjestelmässä on erilaisia sanktioita, karensseja, joiden pituus vaihtelee neljästä viikosta kolmeen vuoteen. Jos päivärahaa ei kokonaan evätä – mikä on sanktioiden pääsääntö –  voi joissakin tapauksissa saada almuna  60 prosentilla leikatun päivärahan.

Ison-Britannian työttömyysturva on vakuutusmuotoisenakin niukka. 25 vuotta täyttäneelle maksimimäärä on 73,10 puntaa viikossa eli 292 puntaa neljässä viikossa. Se vastaa noin 330 euroa nykyisellä valuuttakurssilla. Alle 25-vuotiaille summa on vieläkin pienempi. Varsin kovat ehdot on asetettu näin alhaisen työttömyysturvan saannille.

Erkki Virtanen vähättelee aktiivimalliin sisältyvää leikkuria puhumalla ”nirhaisusta”. Kun otetaan huomioon kaikki työttömyysturvaan viime aikoina kohdistetut leikkaukset kuten 500 päivän rajan lyhentäminen 400 päivään, indeksileikkaus, indeksijäädytys, aktiivimalli ja tulossa oleva aktiivimalli II, voisi ehkä olla parempi puhua kouraisusta.

PERTTI HONKANEN

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s