Eläkkeiden maksajat vähissä? Eläkepoliittisen keskustelun karikoita

Viime kuukausina on useita kertoja puhuttu siitä, kuka maksaa tulevat eläkkeet. Kun syntyvyys on heikentynyt ja uhkaa edelleen heikentyä, eläkkeiden maksajista ennustetaan olevan puutetta.

”Eläkkeiden maksajista uhkaa tulla pulaa” otsikoi Kauppalehti 19.11.2018.

”Työeläkejärjestelmän osapuolille on valjennut, että Suomessa syntyy vuosittain selvästi oletettua vähemmän lapsia, eli entistä vähemmän tulevaisuuden eläkkeiden maksajia.” Näin kertoi Yle jo viime keväällä (30.4.2018) ennen kuin uusimmat väestöennusteet julkaistiin.

Silloin haastateltu Elinkeinoelämän keskusliiton asiantuntija Vesa Rantahalvari uhkaili jo eläkkeiden leikkauksilla: ”Jos syntyvyyslukemat jäisivät nykytasolleen, eikä muita ratkaisuja löydetä, edessä olisi iso heikennys eläkkeisiin.” Nimenomaan siis iso heikennys, eikä mikä tahansa heikennys.

Mutta jo edellisenä vuonna Aamulehti maalaili: ”Eläkemenot ja eläkkeensaajien määrä kasvavat huimalla vauhdilla. Samaan aikaan työllisyysaste on laskenut usealla prosentilla.” (14.9.2017) Lisää vettä myllyyn laittoi talousnobelisti Bengt Holmström väittämällä, että kestävyysvajeen vuoksi seuraava sukupolvi voi jäädä ilman eläkkeitä (Talouselämä 11.8.2017).

Kun puhutaan eläkkeiden maksajista, olisi hyvä ensin täsmentää, mitä oikein tarkoitetaan. Työeläkemaksuja maksavat työnantajat ja palkansaajat. Työnantajien osuus on suurempi kuin palkansaajien. Esimerkiksi tänä vuonna työnantajien keskimääräinen maksuprosentti on keskimäärin 17,35, palkansaajien 7,05. Vuoteen 1992 asti työeläkemaksuja maksoivat vain työnantajat. Pienehkö siivu yksityisen sektorin eläkkeistä maksetaan myös eläkerahastojen tuotosta. Seuraavassa puhutaan yksinkertaisuuden vuoksi vain yksityisen sektorin työeläkkeistä.

Kun nyt puhutaan eläkkeiden maksajista, ei selvästikään tarkoiteta työnantajia vaan työntekijöitä. Meille kerrotaan, että eläkkeiden rahoitus on riippuvaista ensi sijassa työn tekijöiden lukumäärästä ja työn määrästä. ”Eläkkeiden rahoituksen perusmekanismi on yksinkertainen: mitä enemmän Suomessa on työtä ja työlle tekijöitä, sitä enemmän työnantajien ja työntekijöiden maksamista eläkemaksuista saadaan rahaa eläkkeiden maksamiseen.” (Aamulehti 14.9.2017) Lasten, joiden odotetaan syntyvän, on määrä olla tulevaisuuden työntekijöitä.

Koska eläkemaksut on kytketty maksettuihin palkkoihin ja siinä mielessä työn määrään, asia näyttää sinänsä yksinkertaiselta. Jotakin kuitenkin helposti unohtuu. Yksi ongelma on, että kaikille työtä haluaville ei ole pitkään aikaa riittänyt työtä. Ongelmana ei siten ole vain työikäisen väestön määrä, eikä siten myöskään aikanaan työikäisiksi kasvavien lasten määrä, vaan myös työllisyys. Talousjärjestelmämme ei pysty takaamaan työtä kaikille, jotka työhön pystyisivät ja olisivat sitä valmis tekemään. Jos tämä asia ensin korjattaisiin, keskustelu eläkkeiden maksajista olisi vankemmalla pohjalla. Syntyvyyden kohoamisen ohella toivelistalle voisi laittaa sen, että suuryhtiöt investoisivat ahkerammin uusiin työpaikkoihin – ja miksipä ei myös valtio ja kunnat.

Työn tuottavuus unohdetaan usein

Toinen asia, joka helposti sivuutetaan, on työn tuottavuus. Tuotannon ja siten myös kulutuksen ja esimerkiksi eläkeläisten kulutuksen taso ei riipu tietenkään vain työn määrästä, vaan myös, tai jopa ennen muuta työn tuottavuudesta, siitä, kuinka paljon tavaroita ja palveluksia tuotetaan yhtä työaikayksikköä kohden. Yleisen elintason nousu on perustunut pääosin työn tuottavuuden nousuun eikä siihen, että työtä tehtäisiin entistä enemmän. Työn tuottavuuden nousu on mahdollistanut myös työntekijöiden vapaa-ajan lisääntymisen ja senkin, että ihmisen elinkaareen voi nykyisin sisältyä keskimäärin varsin pitkäkin eläkeaika. Työn tuottavuuden nousuun on liittynyt rakennemuutos, jossa työvoimaa siirtyy maataloudesta ja teollisuudesta palveluihin.

Totta on, että eläkkeet ovat kyllä osa työllä luotua arvonlisäystä. Eläkkeiden edustama taloudellinen arvo on kiteytynyttä työtä siitä riippumatta, kuka eläkkeet muodollisesti maksaa. Se, että osa eläkkeistä voidaan rahoittaa eläkerahastojen avulla tai rahastojen tuotosta, ei loppujen lopuksi muuta asiaa. Rahastoista tai niiden tuotosta eläkkeisiin siirretty arvo on osa työllä luotua kansantalouden arvonlisäystä. Tosin nykyisin eläkerahastot muodostuvat enemmänkin globaalista arvonlisäyksestä eikä vain Suomessa tapahtuvasta.

Joka tapauksessa on hyvä ymmärtää, että eläkkeiden reaaliarvo eli ostovoima ei riipu niinkään työn määrästä vaan työn tuottavuudesta – tarkasteltiinpa yksittäisen ihmisen eläkettä tai sitten koko kansantalouden eläkesummaa.  Nyt kun paljon maalaillaan uuden tekniikan kuten robotiikan ja tekoälyn mahdollisuuksia, on vaikea mennä väittämään, että työn tuottavuuden kehitys olisi pysähtynyt.

Hieman hupaisaa on se, että eläkkeistä keskusteltaessa valtavirran talouskeskustelussa vain työ näyttää tuottavan arvoa, kun siinä yleensä julistetaan työhön perustuva arvokäsitys vanhentuneeksi.

Onko syytä huoleen?

Onko sitten syntyvyyden alentumisesta ja väestön ikärakenteen muuttumisesta yleensäkään syytä olla huolissaan. On ja ei.

Voidaan olettaa, että palkkaperusteisiin maksuihin ja palkkojen suuruuteen perustuva eläkejärjestelmä ainakin pitkällä välillä tasapainottaa itsensä. Jos työllisyys ja palkat kehittyvät hyvin, tulevat eläkkeet kehittyvät suotuisammin, mutta myös niiden rahoitukseen saadaan enemmän maksuja. Jos taasen työttömyys ja talouskriisit syövät palkkoja, niin lopulta myös eläkkeitä karttuu vähemmän maksettavaksi. Sama koskee syntyvyyttä ja maahanmuuttoa. Jos syntyvyys on korkea ja maahanmuutto kasvaa, tulevat eläkemenot todennäköisesti lopulta myös kasvavat. Tuleehan syntyneistä kansalaisista ja maahanmuuttajistakin lopulta eläkeläisiä. Jos sen sijaan väestö alkaa supistua, ennen pitkää myös eläkeläisten määrä vähenee, mikä tietenkin vaikuttaa supistavasti eläkemenoihin.

Ongelmana on kuitenkin, että kehitys ei ole tasaista eikä kaikilta osin ennustettavissa. Mutta eivätkö sitten eläkerahastot ole sitä varten, että näitä vaihteluja voidaan tasoittaa? Jos taloudessa tai väestökehityksessä menee huonommin, rahastoja voidaan purkaa. Parempina aikoina rahastoja voidaan taasen kasvattaa. Vai kuinka?

Ovatko eläkerahastot eläkeläisten rahaa?

Tässä asiassa keskustelua hämmentää se, että Eläketurvakeskuksen nykyisten skenaarioiden mukaan eläkerahastojen on määrä kasvaa ikuisesti – tai ainakin vuoteen 2080 asti. Niitä ei koskaan purettaisi eikä todella käytettäisi eläkkeiden maksamiseen (nettomääräisesti; kirjanpidollinen rahastojen käyttö on eri asia). Vain rahastojen tuotosta käytetään kasvava siivu eläkkeisiin. Sen sijaan vielä 1990-luvulla esillä oli selvästi puskuriajattelu. Silloin esitettiin ennusteita ja laskelmia, joiden mukaan 2010-luvulta lähtien rahastoja purettaisiin suurten ikäluokkien eläkkeiden maksamiseen.  Kuvassa 1 verrataan kahta 1990-luvulla esitettyä rahastoennustetta Eläketurvakeskuksen uusimpaan pitkän aikavälin laskelmaan vuodelta 2016. 1990-luvun ennusteissa oletettiin, että rahastot pienenevät 2000-luvulla suhteessa palkkasummaan. Niiden arveltiin olevan suurimmillaan noin 1,75-kertaiset palkkasummaan verrattuna ja pienentyvän ehkä 0,75 – 1,5-kertaisiksi. Silloiset ennusteluvut on kuitenkin jo selvästi ylitetty ja rahastojen on määrä kasvaa lähes kolminkertaisiksi palkkasummaan verrattuna.

Kuva 1. Skenaarioiden lähteet: Komiteanmientiö 1991:44. Lindell 1997. Tikanmäki ym. 2016

Rahastoinnin tavoitteiden muutos on tehty melko lailla vaivihkaa ilman että asiasta olisi käyty laajaa keskustelua. Muutosta on joissakin lausunnoissa selitetty väestöennusteiden muuttumisella. Elinajan odote pitenee toisin kuin 1990-luvulla oletettiin. Tähän on vedonnut ainakin työeläkelaitosten liiton TELAn analyysitoimintojen (nyt eläkkeellä oleva) johtaja Reijo Vanne, joka myönsi eräässä haastattelussa, että ”jos nykyisillä säännöillä jatketaan, eläkerahastojen pääomaa ei tarvitse käyttää eläkkeiden maksamiseen koskaan” (Savon Sanomat 21.1.2014). Vuonna  2003 Suomen Pankin pääjohtaja torjui ajatuksen, että ”karttuneet rahastot voitaisiin aikanaan käyttää” (Matti Vanhala. Puhe Palvelutyönantajien seminaarissa 25.5.2003).

Kyse voi olla myös siitä, että vuosituhannen vaihteessa eläkerahastointi alkoi suuntautua aikaisempaa riskipitoisempiin kohteisiin, mikä mahdollistettiin myös lainsäädännön muutoksilla. Jos riskit ovat suuret, riskeiltä voi yrittää suojautua rahastojen kokoa kasvattamalla. Jos rahastot ovat riittävän isot, ne eivät haihdu ilmaan heti ensimmäisessä finanssikriisissä. Eläketurvakeskuksen vastikään julkaisemassa raportissa sanotaan: ”TyEL-järjestelmässä on jo pitkään tietoisesti lisätty rahastoinnin määrää ja sallittu suurempi riskinotto sijoitustoiminnassa.” (Lassila & Valkonen 2019, 190)

Eläkerahastoinnin idean muuttumiseen on saattanut vaikuttaa myös Suomen liittyminen euroalueeseen. Eläkerahastojen ylijäämä (tai alijäämä) otetaan huomioon, kun Suomen julkisen talouden tilaa tarkkaillaan niin sanottujen EMU-kriteerien valossa. Eläkerahastojen tulostaseen ylijäämäisyys on eduksi näitä kriteerejä sovellettaessa ja se voi osittain tai kokonaan kumota valtiontalouden tai kuntien talouden alijäämäisyyden. Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnössä, jossa torjuttiin kansalaisaloite työeläkeindeksin parantamisesta, vedottiin myös siihen, miten työeläkerahastointi vaikuttaa ns. EMU-kriteerien ja Euroopan finanssipoliittisen sopimuksen toteutumiseen. Tämä näyttää pitkälti sulkevan pois mahdollisuuden, että elärahastojen pääomaa purettaisiin eläkkeisiin tai eläkemaksujen alennuksiin, koska silloin eläkerahastojen  tulos muodostuisi negatiiviseksi. Työeläkejärjestelmän ”isäksi” kutsuttu Teivo Pentikäinen pohti jo vuonna 1997, ennen rahaliittoon liittymistä, onko eläkejärjestelmä valjastettava EMU-kriteerien tarvitsemien pääomien kerääjäksi ja ”syntyykö ongelmia, jos rahastot ovat myös EMU-pantteina?” (Pentikäinen 1997).

Erilaiset ristiriitaiset lausunnot väitteet herättävät joka tapauksessa kysymyksiä. Työeläkelaitosten liiton TELAn julkaisussa sanottiin taannoin, että rahastoissa ei ole ”euroakaan ylimääräistä, vaan jokainen euro on tarkoitettu vain yhtä tarkoitusta varten: nykyisten ja tulevien eläkeläisten eläkkeiden maksuun” (Työeläkelaitosten tilinpäätöstiedot 2016). Kuitenkin samalta suunnalta kerrotaan, että eläkerahastojen pääomaa ei tarvitse käyttää eläkkeiden maksamiseen koskaan. Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja Jukka Rantala taasen on kirjoittanut ”Eläkerahastoihin kerätyt varat eivät ole ’eläkeläisten rahoja’”. (Jukka Rantala: Indeksialoitteen perustelut eivät kestä läpivalaisua; 19.2.2016.) Eräs eläkejohtaja arveli puolestaan, että eläkerahastoja tullaan käyttämään 2040-luvulla työelämään tulevien kansalaisten eläkkeiden rahoittamiseen – siis joskus 2100-luvulla sellaisten ihmisten hyväksi, jotka eivät ole kaikki vielä syntyneetkään (työeläkevakuuttajien sidosryhmäjohtaja Markku J. Jääskeläinen Uusimaa 4.10.2015).

Syntyvyyden alentumisen syyt?

Eläkepoliittisessa keskustelussa on kauan kannettu huolta elinajan odotteen kasvun vaikutuksesta väestön ikärakenteeseen. Mutta väestön ikärakenne ei riipu yksinomaan elinajan pituudesta. Mitalin toinen puoli on syntyvyys, jonka alentumiseen on nyt havahduttu. Syntyvyyteen vaikuttavat monet tekijät, ja on vaikea arvioida, miten paljon se riippuu taloudellisista tekijöistä. Syntyvyyden vähentyminen on yhteydessä pitkäaikaisiin muutoksiin koko elämäntavassa. Lienee kuitenkin selvää, etteivät talouskriisit, työttömyys tai julkisten palvelujen ja sosiaaliturvan leikkaukset suosi lasten synnyttämistä. Syntyvyys ei ole yhtämittaisesti alentunut, vaan siinä on ollut vaihtelua, joka osittain liittyy taloudellisiin suhdanteisiin ja poliittisiin muutoksiin.

Lapsilisiä on viime vuosina leikattu ja niiden reaalitaso on enää korkeintaan 1990-luvun alun taso, jolloin kuitenkin lapsiperheille oli myös verovähennyksiä. Opintotuen leikkaukset ja opiskelijoiden pakottaminen velkaantumiseen voi vaikuttaa paljonkin niissä ikäluokissa, joissa perheen perustamista ja lasten hankkimista mietitään. Sosiaalisella asuntotuotannolla ei ole entistä roolia, kun vuokrien nopea nousu lisää etenkin nuorten perheiden asumiskustannuksia. Tulonjakotilaston uusimpien tietojen mukaan erityisesti lapsiköyhyys sekä nuorten ja opiskelijoiden köyhyys on lisääntynyt. Näyttää myös siltä, että jopa itse synnyttäminen on tehty aikaisempaa hankalammaksi asiaksi keskittämällä sitä harvoihin suuriin sairaaloihin ja sulkemalla monella  paikkakunnalla sairaaloiden synnytysosastot.

Kun siis pohditaan syitä syntyvyyden alentumiseen, viime vuosien politiikasta päättäneet eivät voi välttää vastuutaan. Ainakin olisi hyvä tutkia, miten erilaiset leikkaukset ja säästöt ovat vaikuttaneet syntyvyyteen ja mitä tilanteen korjaamiseksi olisi tehtävissä.

Sukupolvet maksajina ja eläkkeiden saajina

Yksi väittelyaihe on, ovatko työeläkkeen saajat itse maksaneet ja säästäneet eläkkeensä? Vai maksavatko työssä käyvät jo eläkkeellä olevan edellisen sukupolven eläkkeet? Tässä voidaan mielestäni erottaa taloudellinen ja oikeudellinen näkökulma. Taloudellisessa mielessä eläkkeet ovat osa kulloinkin tuotettua arvoa ja voidaan sanoa, että työssä olevat ”maksavat” eläkeläisten eläkkeet. Mutta oikeudellisessa ja moraalisessa mielessä eläkeläiset voivat hyvinkin katsoa itse ansainneensa ja jopa säästäneensä eläkkeet. Onhan oikeus työeläkkeeseen ja erityisesti vanhuuseläkkeeseen sidottu tiukasti edeltävään työuraan ja palkkakertymään. Eläkemaksut kohdistuvat nimenomaan palkkoihin ja palkkatuloihin.

Kuviteltakoon tasapainossa oleva talous, jonka pyörät pyörivät samaa vauhtia vuodesta toiseen ja jossa syntyvyys, kuolleisuus ja väestön ikärakenne ovat vakioita. Jos työurat ovat keskimäärin 40 vuotta pitkiä ja jos eläkkeellä ollaan keskimäärin 20 vuotta ja edelleen oletetaan, että eläkkeet ovat keskimäärin 50 prosenttia palkoista, eläkkeet voidaan rahoittaa perimällä palkoista 25 prosenttia eläkemaksua. Eläkemaksut ja maksettavat eläkkeet ovat tällöin joka vuosi yhtä suuria summa (40*0,25 = 20 *0,5). Eläkeläiset voivat aivan hyvin ajatella säästäneensä omat eläkkeensä – ja sitten yhtä hyvin perustein voidaan katsoa, että kulloinkin työssä olevat maksavat edellisen sukupolven eläkkeet. Kumpikin ajattelu- ja laskutapa johtaa tällaisessa kuvitteellisessa tilanteessa samaan tulokseen.

Todellisuudessa eri sukupolvien osuus eläkkeiden rahoituksessa on monimutkaisempi kysymys, koska ikäluokkien koot vaihtelevat ja muuttuvat, koska talouden kasvu ei ole tasaista vaan kriiseille altista ja koska rahan ostovoima myös jatkuvasti muuttuu, yleensä supistuen.

Eläketurvakeskus on yrittänyt selvittää, miten eri sukupolvien maksamat ja saamat eläkkeet suhtautuvat toisiinsa kahdenlaisilla laskelmilla (Risku 2015). Laskelmissa, joissa eläkemaksuja ja saatuja eläkkeitä verrataan ostovoimaltaan, on se puute, että se ei ota huomioon työn tuottavuuden muutosta. Tällaisten laskelmien mukaan vanhimmat sukupolvet saavat enemmän eläkkeitä kuin ovat maksaneet. Vuoden 2018 keskieläke on reaaliarvoltaan lähellä vuoden 1975 keskipalkkaa ja vuonna 1975 sellaisten eläkkeiden maksaminen olisi vaatinut paljon suuremman osuuden tuotannon arvosta kuin se nyt vaatii. Laskelma, johon on tuotu ”sisäinen korko” tuntuu taasen mielivaltaiselta sen vuoksi, että korkotaso tuodaan laskelmaan ulkopuolisena oletuksena ”hatusta”. Kummassakin laskelmassa on se puute, etteivät ne ota huomioon kansaneläkevakuutusmaksuja, joilla on merkittävä rooli aikaisempina vuosikymmeninä. Palkansaajat maksoivat kansaneläkemaksua vuoteen 1995 asti ja työnantajat vuoteen 2009 asti. Kansaneläkkeiden osuus eläkejärjestelmässä oli aikaisemmin suurempi kuin nykyisin.

Ehdotan kolmatta tapaa laskea, miten eri sukupolvien eläkemaksut vastaavat sukupolven saamia eläkkeitä. Lasketaan kuin monta työtuntia kukin sukupolvi on käyttänyt eläkemaksujen tuottamiseen ja kuinka suurta työtuntimäärää saadut eläkkeet puolestaan edustavat. Myös kansaneläkevakuutusmaksut otetaan huomioon. Liitteessä on esimerkki, jossa 40 vuoden työuran (1975–2014) tehneen keskimääräisen palkansaajan eläkemaksuja verrataan hänen todennäköiseen eläkekertymään olettamalla, että eläkeaikaa on 20 vuotta ja että eläkkeelle siirrytään vuonna 2015. Laskelman lähtökohtana ovat kansantalouden tilinpidon tiedot yritystoiminnan arvonlisäyksestä, työtunneista ja palkkasummista. Huomataan, että palkansaaja on käyttänyt 40 vuoden aikana työtunteja eläkemaksujen tuottamiseen jopa enemmän, kuin nyt tarvitaan hänen eläkkeensä tuottamiseen 20 vuoden aikana. Jos työn tuottavuus kasvaa nopeammin kuin myönnetyn eläkkeen reaaliarvo, on sitä paitsi hyvin todennäköistä, että eläkkeen ”tuottamiseen” tarvittava työmäärä alenee vuosi vuodelta. (Jos eläke lasketaan eläkkeen oikeiden karttuma- ja indeksisäännösten perusteella, päädytään pienempiin lukuihin kuin olettamalla, että eläke on 60 % viimeisestä palkasta.  Eläkemaksuja on tuotettu 9 428 tuntia. Jos eläke on oletetaan 60 prosentiksi loppupalkasta, sen tuottamiseen 20 vuoden ajan tarvitaan 8 169 tuntia. Eläkesääntöjen mukaan laskettu eläke sen sijaan maksaa laskujeni mukaan tässä tapauksessa 7 812 tuntia.)

Muistettavaa

Eläkepoliittiseen keskusteluun tai väittelyyn osallistuvan on hyvä panna muistiin vielä muutamia asioita.

Helposti unohdetaan, mitä jo on tehty eläkkeiden ”sopeuttamiseksi” väestökehitykseen. Työeläkeindeksiä on huononnettu tuomalla ensin niin sanottu taitettu indeksi vanhuuseläkkeisiin (1996) ja sitten (2005) kaikkiin eläkkeisiin. Alkavia eläkkeitä pienentää vuosittain kasvava elinaikakerroin vuodesta 2010 lähtien, esimerkiksi vuonna 2030 arviolta jo lähes 10 prosenttia. Vuonna 2017 voimaan tulleessa eläkeuudistuksessa korotetaan eläkeikää ja pienennetään vanhempien ikäluokkien eläkekarttumia. Alimman eläkeiän korotus koskee jo vuosina 1955 ja 1956 syntyneitä ja jokaisen seuraavan ikäluokan eläkeikä on aikaisempaa korkeampi. Varhaiseläkkeitä on karsittu tai niiden ehtoja on tiukennettu. Esimerkiksi työttömyyseläke on lakkautettu kokonaan.

Vain asiantuntemattomia voidaan hämätä karttuneita eläkevastuita koskevilla laskelmilla. Kun eläkkeet rahoitetaan ensi sijassa pakollisilla, lakisääteisillä eläkemaksuilla nyt ja tulevaisuudessa, karttunut laskennallinen eläkevastuu (noin 665 miljardia euroa vuoden 2017 lopussa) on rahasumma, jolla ei ole reaalista merkitystä eläkepolitiikan vaihtoehtoja mietittäessä. Jos eläkejärjestelmä olisi täysin hajautettu ja yksityisiin vakuutuksiin perustuva, laskennallisella eläkevastuulla olisi suurempi merkitys vakuutustoiminnan riskejä kuvaavana lukuna.

Lopuksi: eläkkeet samoin kuin palkatkin ja muut tulojen jakautumiseen vaikuttavat lait ja sopimukset ovat aina kompromisseja, joiden sisältöön vaikuttaa eri yhteiskuntaluokkien voimasuhde ja aktiivisuus. Mitkään laskelmat eivät sisällä ehdotonta totuutta siitä, miten suuria tai pieniä eläkkeiden pitäisi olla ja miten erilaisin ehdoin myönnettävät eläkkeet voidaan rahoittaa.

PERTTI HONKANEN

LIITE

Yrityssektorin arvonlisäykseen, palkkasummaan ja työllisyyteen perustuva eläkelaskelma
A B C D E F G H I
Vuosi Arvonlisäys, netto, milj. euroa Työtunnit, milj. h Työtunteja/
euro
C = B/A
Palkat, milj. euroa Palkan-saajia, 1000

Palkka/
palkan-
saaja, €
F = 1000*D/E

Eläke-
maksut prosent-
teina palkasta
Eläkemaksut/
palkansaaja, €
H =G*F
Eläkemaksut työtunneiksi muutettuna
I = C*H
1975 8 727 2 654 0,304 5 996 1 366 4 389 14,71 % 646 196
1976 9 724 2 575 0,265 6 738 1 333 5 055 16,78 % 848 225
1977 10 366 2 480 0,239 7 046 1 299 5 423 18,88 % 1 024 245
1978 11 533 2 442 0,212 7 379 1 271 5 807 16,63 % 965 204
1979 13 860 2 503 0,181 8 435 1 297 6 503 18,33 % 1 192 215
1980 15 947 2 574 0,161 9 910 1 342 7 385 19,93 % 1 471 237
1981 17 859 2 581 0,145 11 444 1 348 8 491 19,93 % 1 692 245
1982 19 673 2 565 0,130 12 547 1 347 9 316 18,50 % 1 723 225
1983 21 836 2 546 0,117 13 839 1 344 10 295 16,95 % 1 745 203
1984 24 297 2 550 0,105 15 363 1 348 11 400 16,75 % 1 910 200
1985 25 913 2 546 0,098 16 837 1 350 12 474 17,75 % 2 214 218
1986 27 464 2 493 0,091 17 855 1 335 13 372 18,45 % 2 467 224
1987 30 062 2 516 0,084 19 357 1 337 14 478 18,70 % 2 707 227
1988 33 525 2 541 0,076 21 150 1 349 15 675 19,50 % 3 057 232
1989 37 612 2 591 0,069 23 803 1 374 17 326 20,35 % 3 526 243
1990 38 279 2 539 0,066 25 401 1 366 18 601 21,85 % 4 064 270
1991 33 122 2 282 0,069 24 506 1 248 19 643 20,85 % 4 095 282
1992 31 202 2 063 0,066 22 489 1 123 20 033 19,85 % 3 977 263
1993 31 915 1 934 0,061 21 084 1 048 20 124 22,70 % 4 568 277
1994 35 913 1 928 0,054 21 277 1 025 20 752 22,55 % 4 680 251
1995 41 338 1 994 0,048 22 910 1 053 21 753 23,55 % 5 123 247
1996 42 367 2 039 0,048 24 096 1 076 22 400 23,50 % 5 264 253
1997 46 902 2 124 0,045 25 789 1 125 22 922 23,60 % 5 409 245
1998 52 903 2 202 0,042 28 310 1 178 24 034 23,90 % 5 744 239
1999 55 835 2 268 0,041 30 621 1 216 25 173 23,90 % 6 016 244
2000 60 721 2 318 0,038 33 243 1 248 26 631 23,90 % 6 365 243
2001 65 722 2 341 0,036 35 007 1 276 27 426 23,50 % 6 445 230
2002 66 816 2 341 0,035 35 956 1 288 27 927 22,63 % 6 318 221
2003 67 232 2 321 0,035 36 742 1 283 28 640 22,75 % 6 516 225
2004 72 354 2 341 0,032 38 321 1 288 29 745 22,75 % 6 767 219
2005 74 164 2 373 0,032 40 477 1 319 30 699 22,97 % 7 050 226
2006 78 309 2 427 0,031 42 858 1 343 31 910 22,10 % 7 051 219
2007 86 532 2 505 0,029 45 745 1 386 33 017 22,00 % 7 264 210
2008 89 170 2 575 0,029 48 987 1 425 34 370 21,90 % 7 527 217
2009 75 436 2 412 0,032 47 270 1 351 34 997 21,50 % 7 524 241
2010 79 274 2 397 0,030 48 107 1 330 36 184 21,60 % 7 816 236
2011 82 657 2 438 0,029 50 565 1 352 37 392 22,10 % 8 264 244
2012 81 500 2 451 0,030 52 279 1 370 38 157 22,80 % 8 700 262
2013 82 386 2 415 0,029 52 479 1 357 38 673 22,80 % 8 817 258
2014 83 073 2 411 0,029 52 782 1 350 39 101 23,60 % 9 228 268
Eläkemaksujen tuottamiseen käytetty työtuntimäärä yhteensä 9 428 h
Palkka vuonna 2014 työntekijää  kohden 39 101
Edellinen kuukausipalkkana 3 258
Oletetaan, että vuonna 2015 alkava eläke on 60 % loppupalkasta 1 955
Vuonna 2014 yhtä arvonlisäyksen euroa vastaava työtuntimäärä oli 0,029 h
Sama minuutteina 1,74 min
Eläke muunnettuina työtunneiksi vuoden aikana 681 h
Jos tämän suuruista eläkettä maksetaan 20 vuoden ajan, se vastaa työtunteina 8 169 h
Kirjallisuutta:

Komiteanmietintö 1991:44. Työeläkerahastotoimikunnan mietintö

Lassila, Jukka & Valkonen, Tarmo: Eläkevarat ja riskien jako työeläkejärjestelmässä. Teoksessa Työeläkevarat ja eläkkeiden rahoitus. Toim. Mikko Kautto. Helsinki: Eläketurvakeskus 2019

Lindell, Christina: Työeläkemaksujen ja rahastojen kehitys vuosina 1995–2040. Monisteita 18. Helsinki: Eläketurvakeskus 1997

Pentikäinen, Teivo: Muisteluja ja kommentteja työeläkejärjestelmästä. Teoksessa Eläkepolitiikka 2000-luvulle. Toim. Pekka Varoma. Helsinki: Eläketurvakeskus. Työeläkelaitosten liitto 1997

Risku, Ismo: Yksityisalojen palkansaajien työeläkkeet syntymävuoden ja sukupuolen mukaan. Eläketurvakeskuksen raportteja 09/2015. Helsinki: Eläketurvakeskus 2015

Tikanmäki, Heikki ym.  Lakisääteiset eläkkeet – pitkän aikavälin laskelmat 2016. Eläketurvakeskuksen raportteja 2016:08. Helsinki: Eläketurvakeskus 2016

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s