Luettua: Vartiaisen talousajattelu

Juhana Vartianen. Suomalaisen talousajattelun kritiikki. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava 2019. 316 s.

vartiaisen_kirjaValtion taloudellisen tutkimuskeskuksen entinen johtaja, nykyinen kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen tunnetaan ärhäkkänä keskustelijana ja tviittaajana. Mieleen ovat jääneet mm. lausunnot, joissa hän leimaa  lasten kotihoidon tuen käytön ”ihanaksi velttoiluksi” ja vertaa työttömiä rikkaruohoon. Hän on harvoja kansanedustajia, joka on rohjennut julkisesti puolustaa työttömyysturvaa leikkaavaa ns. aktiivimallia, myös suoraan mielenosoittajille.

Vartiainen on tunnettu takinkääntäjä, joka on vaihtanut aatteensa sosiaalidemokratiasta kokoomuslaisuuteen. 1990-luvun laman aikana hän arvosteli silloista talouspolitiikkaa vasemmalta, nyt hän arvostelee maailmanmenoa oikeistolaisista lähtökohdista.

Vartiaisen vaalivuoden kirja on suhteellisen yleistajuinen johdatus Vartiaisen talousajatteluun ja sen taustalla oleviin teoreettisiin asettamuksiin. Kirjan alkuosassa esitellään valtavirtataloustieteen makrotaloustieteellisten oppien kehityksen pääpiirteet. Hän käsittelee keynesiläisyyttä, uusklassista synteesiä, ”rationaalisten odotusten” vallankumousta, monetarismia, työttömyyden ja inflaation toisiinsa kytkevää NAIRU-teoriaa, yleisen tasapainon simulointimalleja ym.

Metodologisen individualismin puolustus

Vartiainen allekirjoittaa ainakin pääpiirteissään valtavirtataloustieteen eli uusklassisen teorian lähtökohdat, ennen muuta metodologisen individualismin ja oletuksen rationaalisesti käyttäytyvistä toimijoista. Hän kuitenkin tasapainottelee ja tuo kuvaan mukaan ripauksen keynesiläisyyttä tunnustaen, että keynesiläisellä kysyntää sääntelevällä finanssipolitiikalla voi olla vielä tilaa. Globaalin finanssikriisi on jättänyt joitakin jälkiä Vartiaisen ajatteluun.

Vartiainen ei juuri muistele aikaisempia näkemyksiään, mutta yhdessä kohdassa hän viittaa takinkäännökseensä: ”Muistelen itsekin suhtautuneeni rationaalisten odotusten vallankumoukseen aluksi epäluuloisesti, kunnes ajattelutavan älyllinen ylivoimaisuus selätti vastarinnan.” (111)

Rationaalisten odotusten teoria voidaan luonnehtia lyhyesti näin: keynesiläinen suhdannepolitiikka ei toimi, koska kansalaiset osaavat ennakoida sen seuraukset (esim. inflaation kiihtymisen) ja tekevät poliitikkojen hyvät aikeet tyhjiksi. Teoria muistuttaa suuren luokan kehäpäätelmää: siinä oletetaan, että ihmiset ovat omaksuneet sen teorian, jolla heidän toimintaansa selitetään. Vartiaisen sanoin: ”taloudellisten teoriamallien agenttien käsitykset ja odotukset ovat yhteensopivia teoriamallin rakenteen kanssa.” (73)

Käytännön johtopäätökset Vartiaisen teoreettisista pohdinnoista tulevat esille kirjan loppupuolella. Vaikka kevyemmälle (keynesiläiselle) finanssipolitiikalle voi joissakin tilanteissa olla perusteita ja vaikka euroalueen talouskurisäännöissä saattaisi olla arvosteltavaa, Suomen kestävyysvaje kääntää asian toisin päin. ”Suomen kannattaisi omista lähtökohdistaan valita kurinalaisempi julkistalouden hoito kuin mihin EU:n finanssipolitiikan säännöt vähintään velvoittavat.” (163) Joka tapauksessa, finanssipolitiikan on oltava kurinalaista ja tiukkaa. Hallitusten säästö- ja leikkauspolitiikkaa ei ole syytä arvostella. Tätä ohjelmaa täydentävät muun muassa vaatimukset ammattiliittojen vallan kaventamisesta.

Ikääntymistä, hyvinvointivaltion rahoitusta ja työllisyyttä käsittelevässä luvussa on mielestäni varsin erikoinen teesi, jonka mukaan ”tuottavuuskasvu nostaa palkkoja yksi-yhteen” yksityisessä liiketoiminnassa. Siitä seuraa Vartiaisen mukaan, että myös julkisen sektorin palkat ja tulonsiirrot kasvavat väistämättä, ainakin pitkällä aikavälillä, samaa tahtia. Tästä seuraisi edelleen, että ikääntyminen ja terveydenhoitomenojen kasvu eivät ole rahoitettavissa tuottavuuden kasvun kautta, vaan pelkästään työllisyyden kasvun kautta – ellei sitten työssä käyvien elintasoa alenneta vastaavasti verotuksen avulla. Vartiainen tietää kyllä, että vaurastuminen ja elintason kasvu on tähän asti perustunut miltei kokonaan (työn) tuottavuuden kasvuun, mutta hänen päättelyssään se ei enää päde väestön ikärakenteen vanhenemiseen ja siitä seuraaviin eläke- ja hoivamenoihin.

Vartiaisen käsitys siitä, että reaalipalkat nousevat yksityisessä liiketoiminnassa lainomaisesti työn tuottavuuden nousun mukaisesti tuskin on perusteltavissa sen enempää teoreettisesti kuin empiirisesti. Työn tuottavuuden nousu on toki edesauttanut reaalipalkkojen nousua, mutta osa työn tuottavuuden noususta on siirtynyt vapaa-ajan lisääntymiseen ja sosiaaliturvan kohentumiseen. Tulonjako ei ole sitä paitsi pelkästään ”markkinatalouden lakien” säätelemää vaan myös yhteiskunnallisten kamppailujen ja poliittisten kompromissien tulosta.

Turha pullikoida pääomalle

Ikääntymisestä Vartiainen siirtyy työllisyyteen, joka hänen mukaansa on avain ”kestävyysvajeen” torjumisessa. Täällä voimme lukea, että pääoman tuottoaste määräytyy kansainvälisillä pääomamarkkinoilla. Siitä seuraa Vartiaisen mukaan myös, että kuhunkin tuotantopääomaan liittyvä palkkataso on myös annettu, kansainvälisen tuottovaatimuksen ja teknologian määräämä. Pääoman tuottoasteen on oltava Suomessa sama kuin muuallakin. Eräässä lehtikolumnissaan Vartiainen on muotoillut: ”Pääomalta ei nykyään voi vaatia yhtään mitään” (Suomen Kuvalehti, heinäkuu 2013). Pääomalle on annettava Suomessa sama tuotto kuin Saksassa, Kiinassa, Virossa tai Uruguayssa.

Vartiainen kirjoittaa näinkin: ”Jos talousmaailmamme on uusklassinen – kuten uskon sen olevan – emme voi poliittisilla päätöksillä tai työmarkkinajärjestöjen edunvalvonnalla vaikuttaa palkkatasoomme.” (214) Tämä näyttää kylläkin koskevan vain palkkojen korottamista. Myöhemmin hän kertoo, että työttömyyttä voidaan käyttää välineenä, jolla kustannustasoa, siis palkkatasoa painetaan tarvittaessa alaspäin (238).

Vartiaisen opit näyttävät sisältävän uudenlaisen version 1800-luvulla eläneestä ”rautaisesta palkkalaista”. Rautaisen palkkalain puolustajat väittivät, että palkoilla on aina taipumus alentua kohta työläisten fyysistä minimitoimeentuloa. Tämän modernimman version mukaan kansainvälisen pääoman tuottovaatimukset ja teknologia määräävät palkkatason, mitä vastaan on aivan toivotonta pullikoida.

Vartiainen vakuuttaa, että pitkällä aikavälillä työllisten määrä kasvaa suunnilleen samaa tahtia kuin työvoima. Työttömyys pelkistyy Vartiaisella pelkästään työmarkkinoiden puutteellisesta toiminnasta johtuvaksi ilmiöksi. Tässä yhteydessä Vartiainen toistaa vertauksen, jossa työttömyys rinnastetaan rikkaruohoihin tai hävikkiin, esim. sähkö- tai raaka-ainehävikkiin (224).

Työttömyydellä ei Vartiaisen maailmassa näytä olevan mitään tekemistä talouden teknologisten tai rakenteellisten muutosten kanssa, vaikka Vartiainen näkee ”luovan tuhon” talouden keskeisenä prosessina. Jos vaikkapa suuren tehtaan lopettamisen (luovan tuhon) yhteydessä irtisanotut henkilöt joutuvat kärsimään pitkän aikaa työttömyydestä, se on vain puutteellisesti toimivien työmarkkinoiden seurausta. Kyse ei ole siitä, että korvaavia työpaikkoja ei olisi tarpeeksi tarjolla. Siitä seuraa Vartiaisen mukaan myös, että työllisyyttä ei voi kasvattaa julkisilla investoinneilla tai julkista työllisyyttä muuten kasvattamalla  – poikkeuksena ehkä töiden järjestäminen vammaisille ja päihdeongelmaisille. Sen sijaan rakenteellista työttömyyttä voidaan pienentää toimilla, jotka pienentävät palkkavaateita tai heikentävät sosiaaliturvaa. Koska työttömätkin arvostavat vapaa-aikaa, työttömyys on Vartiaisen teoriassa (ainakin osittain) vapaaehtoista, rationaalisten valintojen tulosta. Hän muotoilee, että yleisten tasapainomallien oletus työttömyydestä rationaalisten valintojen tuloksena ei ”ehkä ole niin järjenvastainen kuin mitä ensi näkemältä voisi kuvitella” (96). Onko siis suljetusta paperitehtaasta irtisanottujen työntekijöiden työttömyys heidän itsensä rationaalisten valintojen tulosta? Niin tai näin, ainakaan työnantajilla ei näytä olevan mitään vastuuta tässä asiassa.

Vaikka Vartiaisen päättelyketjut NAIRU-teorioineen vaikuttavat välillä mutkikkailta, kaikki näyttää lopulta tiivistyvän tuttuun ajatuskulkuun, jonka mukaan työllisyyden parantaminen edellyttää palkkojen alentamista – tai vähintään palkkavaateiden hillitsemistä – ja sosiaaliturvan, etenkin työttömyysturvan heikentämistä. Työttömyysturvan heikentämiseen sisältyy työttömyysturvan muuttaminen velvoittavammaksi ja pakottavammaksi. On hyvin johdonmukaista, että Vartiainen suhtautuu hyvin lämpimästi työttömyysturvan ns. aktiivimalliin.

Tuloeroista hatarat tiedot

Siitä huolimatta, että Vartiainen on seurannut Suomen taloudellista kehitystä aitiopaikoilta, kirjassa on melko vähän empiiristä tietoa Suomen taloudesta, eikä hän esimerkiksi avaa lähemmin korostamiaan kestävyysvajelaskelmia. Vartiaisen väite, etteivät tuloerot ovat kasvaneet Suomessa 1990-luvun puolivälin jälkeen (33), kielii jopa aukoista tietämyksessä. Onhan tunnettua, että nimenomaan 1990-luvun jälkipuoliskon aikana tuloerot kasvoivat voimakkaasti. Tuloeroja kuvaava Gini-kerroin kasvoi voimakkaimmin vuonna 1999, mikä kyllä on 1990-luvun puolivälin jälkeistä aikaa. Tätä lapsusta selittänee se, että Vartiainen ei ole ylipäänsä kiinnostunut tuloeroista.

Myös Vartiaisen tiedot työttömyyden tilastoinnista vaikuttavat puutteellisilta. Hän väittää, että työ- ja elinkeinoministeriön työttömyysluku laskee työttömiksi kaikki etuuksien saajiksi kirjautuneet ihmiset (230). TEM:n ”työtön työnhakija” ei kuitenkaan ole välttämättä työttömyysetuuksien saaja, vaan hän voi olla esimerkiksi henkilö, jolla ei vielä ole oikeutta työttömyysturvaan tai jonka oikeus työttömyysturvaan on katkennut. Toisaalta suuri osa työttömyysetuuksien saajista on erilaisissa työvoimapalveluissa, jolloin TEM ei luokittele heitä työttömiksi työnhakijoiksi.

Tuottavuuskäsite kyseenalainen

Jos Vartiaisen käyttämiin käsitteisiin haluaa paneutua tarkemmin, kiinnittäisin eniten huomiota tuottavuuteen. Kun hän puhuu ”ihmisen tuottavuudesta”, jonka kehitys ikääntyneillä työntekijöillä voi kääntyä negatiiviseksi (277) ja jonka vuoksi ikääntyneet työntekijät voivat muuttua ”rasitteeksi”, hän mielestäni sekoittaa monta asiaa. Työn tuottavuus on ensi sijassa työpaikan, tai pikemminkin koko työyhteisön tai tuotantojärjestelmän ominaisuus eikä työntekijän henkilökohtainen ominaisuus. Sen sijaan esimerkiksi ammattitaito tai koulutus ovat henkilökohtaisia ominaisuuksia, ja on hyvinkin ilmeistä, että niiden kehitys voi vaihdella ikäkausittain. Työn tuottavuus ja ammattitaito ovat taasen eri asioita kuin työkyky. On mahdollista tai todennäköistäkin, että etenkin raskaissa ruumiillisissa töissä työkyky heikkenee iän myötä, mutta tällä asialla ei ole sinänsä mitään tekemistä työn tuottavuuden kanssa. Jos sen sijaan puhutaan nykyisin yhä yleisemmästä palvelu-, tieto- ja informaatiotyöstä, ei liene kovinkaan paljon näyttöä siitä, että työkyvyn tai ammattitaidon yhteys ikään olisi kovin yksiselitteistä.

Jos irtaudumme uusklassisen taloustieteen opeista, on myös selvää, että työn tuottavuutta ei voida samaistaa työntekijän palkkaan tai pitää palkkaa sen mittarina. Työn tuottavuuden absoluuttinen mittaaminen edellyttää tuotettujen tavaroiden määrän suhteuttamista työpanokseen. Tällöin huomataan, että itse asiassa eri tuotannonalojen työn tuottavuutta ei voida absoluuttisessa mielessä verrata. Eri asia on työn tuottavuuden suhteellisten muutosten mittaaminen.

Riippumatta siitä, miten Vartiaisen tuottavuus käsitetään, tuntuu hieman oudolta, että hän leimaa ikääntyneet työntekijät ”rasitteeksi” samaan aikaan kun hän kannattaa eläkeikien korottamista, työttömyyseläkeputken lakkauttamista ja korostaa muutenkin työvoiman tarjonnan lisäämistä avaimena työllisyyteen ja talouden kasvuun. Eikö yritysten silloin pitäisi pitää kynsin hampain kiinni myös ”ikääntyneistä” työntekijöistä eikä katsoa heitä ”rasitteeksi”?

Hän myöntää agendansa olevan ”talousliberaali”, ja sanoo tarvittavan ”maltillista askelta” tällaiseen oikeistolaiseen suuntaan (301). Vartiainen ohjelmineen ei ehkä ole äärimmäinen uusliberalisti, ja korostamalla retorisesti hyvinvointivaltion pelastamista ja lopulta parilla sanalla myös oikeudenmukaisuutta, hän haluaa erottautua heistä –  mutta paljolti samasta ajatusmaailmasta hän kuitenkin ammentaa. Oikeistolaista Vartiaisen talousajattelu joka tapauksessa on.

Lopuksi: kirjan otsikko on harhaanjohtava. Vartiainen ei kritisoi suomalaista talousajattelua, vaan enemmänkin esittelee tai puolustelee vallitsevaa, lähinnä valtiovarainministeriön, Suomen Pankin ja valtamedian edustamaa talousajattelua. Kritiikki kohdistuu vain muutamiin retoriikan ilmiöihin. Kirjan otsikoksi sopisi paremmin ”Suomalaisen talousajattelun puolustus” –ellei jopa ”ylistys”.

PERTTI HONKANEN

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s