Luettua: Piketty etsii eriarvoistavan politiikan juuria

Thomas Piketty: Capital et idéologie. Paris: Éditions du Seuil 2019. 1198 s + sisällysluettelo.

 Thomas Pikettyn uusi kirja, 1200-sivuinen järkäle, jatkaa osittain hänen vuonna 2013 ilmestyneen, paljon huomiota herättäneen teoksen Le capital au XXI siècle (käännetty englanniksi Capital in the Twenty-First Century ja suomeksi Pääoma 2000-luvulla) teemoja sisältäen paljon tilastollista tietoa taloudellisesta eriarvoisuudesta. Piketty on laajentanut maantieteellistä näkökulmaansa kehittyneistä teollisuusmaista mm. Intiaan, Etelä-Afrikkaan ja Brasiliaan ja toisaalta ottanut tulo- ja varallisuuserojen ohella huomioon erityisesti koulutuserot. Tulo- ja koulutuserojen suhde tärkeimpien puolueiden vaalikannatukseen keskeisissä maissa on myös yksi kirjan isoista teemoista.

Piketty menee myös historiassa kauemmas taaksepäin käsitellen mm. feodaalisen yhteiskuntajärjestyksen eriarvoisuutta, orjanomistusta ja siirtomaavallan seurauksia. Mielenkiintoisia ovat mm. tiedot siitä, miten brittiläiset orjanomistajat saivat valtiolta huomattavan suuria korvauksia, kun orjuus siirtomaissa asteittain kiellettiin vuosina 1833–1843. Orjakapinan myötä vuonna 1804 syntynyt Haitin valtio maksoi entiselle emämaalleen Ranskalle korvauksia orjanomistajien ”menetyksistä” vielä vuoteen 1950 asti. Yksi alaluku käsittelee pakkotyötä, jota Ranskan siirtomaissa harjoitettiin ainakin vuoteen 1946 asti.

 

Kuva 1. Ylimmän tulokymmenyksen osuus tuloista USA:ssa, Euroopassa ja Japanissa

Monissa kohdissa toistuu Pikettyn jo edellisessä teoksessaan antama yleiskuva tulo- ja varallisuuserojen kehityksestä Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopassa. 1970-luvun jälkeen tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet monissa maissa saavuttaen tai lähestyen sitä tasoa, joka niillä oli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kapitalismin kulta-aikana (ks. kuva 1). Piketty katsoo, että mm. tuloverotuksen progression lieventämisellä, jonka USA:n presidentti Reaganin verouudistus pani liikkeelle, on ollut suuri osuus kehityksessä. Hän muistuttaa moneen kertaan, että ennen näitä verouudistuksia veroasteikkojen korkeimmat prosentit olivat 90:n tuntumassa, eikä se mitenkään haitannut talouskasvua (kuva 2). Piketty näkee viime vuosikymmenien muutoksissa ihmiskunnan myönteisen kehityksen ohella ”hirveätä epätasa-arvoista ja sivilisatorista regressiota” (s. 35).

Kuva 2. Tuloveroasteikkojen korkeimmat marginaali- eli rajaveroprosentit muutamissa maissa

Yksi merkittävä uutuus tässä kirjassa on tuloerotietojen yhdistäminen eri maiden vaalien yhteydessä tehtyihin mielipidetiedusteluihin, joissa on selvitetty taustatietoja eri puolueiden äänestäjistä. Tällaisia kyselytutkimuksia on tehty melko pitkään suurimmissa maissa kuten USA:ssa, Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Saksassa.

Piketty katsoo, että pääomien vapaalla liikkuvuudella ilman kontrollia ja ilman valtioiden veroviranomaisten välistä informaationvaihtoa on ollut erittäin suuri osuus ”konservatiivisen verovallankumouksen” syntymisessä. Sosialidemokraattiset puolueet ja koalitiot ovat olleet kykenemättömiä vastaamaan tähän ongelmaan (51). Piketty näkee ongelmalliseksi erityisesti Euroopan unionissa julistetun pääomaliikkeiden vapauden, johon ei liity suhdanteita tai tulo- ja varallisuuseroja tasoittavaa yhteistä vero- ja budjettipolitiikkaa. Tässä yhteydessä hän arvostelee erityisesti Ranskan sosialisteja ja Saksan sosialidemokraatteja, jotka eivät ole koskaan selvästi asettaneet tätä kysymystä ja jotka vuoden 1992 Maastrichtin sopimusta laadittaessa alistuivat tässä asiassa oikeiston vaatimuksiin (643). ”Jos Euroopalla ei ole muuta tarjottavaa kuin markkinasuhteita, ei ole varmaa, kestääkö se ikuisesti”, kysyy kirjoittaja (750).

Piketty kommentoi myös Euroopan keskuspankin rahapolitiikkaa, joka viime vuosina on merkinnyt tähtitieteellisten summien syöttämistä finanssimarkkinoille. Hän huomauttaa, että EKP:n toimilla ei ole demokraattista legitimiteettiä. Piketty pitää oikeutettuna monien kysymystä siitä, miten valtavia summia voidaan mobilisoida finanssi-instituutioiden avuksi ja miksi samalla on mahdotonta mobilisoida vastaavansuuruisia resursseja esimerkiksi yhteiskunnan infrastruktuurin parantamiseen tai vaikkapa energiantuotannon rakennemuutokseen (820).

Piketty kommentoi kansanjoukkojen (classes populaires) etääntymistä eurooppalaisesta projektista ja pitää suurelta osin oikeutettuna käsitystä, että Euroopan yhteiset markkinat suosivat taloudellisesti voimakkaimpia toimijoita sosiaalisesti heikommassa asemassa olevien kustannuksella (922). Viime vuosien ratkaisut kuten vuonna 2012 solmittu ns. talouskurisopimus ja eurokriisin aikana tehdyn päätökset ovat omiaan kasvattamaan kuilua EU:n ja kansanjoukkojen välillä (928).

Ilmastonmuutosta vastaan mikään politiikka ei ole tehokasta, ellei sitä liitetä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksiin, Piketty katsoo. Hän viittaa Ranskan keltaliiviliikkeeseen, jonka synnytti Ranskan hallituksen päätös korottaa polttoaineveroja samaan aikaan kun rikkaiden omaisuusvero poistettiin.

”Brahmanivasemmisto” ja ”markkinaoikeisto”

Hyödyntäessään keskeisten maiden vaalituloksista ja äänestäjien taustoista tehtyjä analyyseja ja kyselyjä Piketty päättelee, että Länsi-Euroopan keskeisten maiden vasemmistopuolueet ovat muuttuneet työväenpuolueista ”tutkinnonsuorittajien puolueiksi” (parti des diplômes). Hän ymmärtää tässä vasemmiston laajasti kertoen, että tällainen muutos on tapahtunut Ranskan vasemmistolle, Ison-Britannian labour-puolueelle ja USA:n demokraattiselle puolueelle. Tässä yhteydessä hän kiinnittää huomiota myös äänestysvilkkauden supistumiseen erityisesti pienituloisen väestön keskuudessa. Viitaten Intian oppineeseen yläluokkaan Piketty kirjoittaa ”brahmanivasemmistosta”, jonka vastapoolina on ”markkinaoikeisto”. Pienituloiset, koulutustasoltaan alemmat väestönryhmät jäävät tämän asetelman ulkopuolelle ja ovat aikaisempaa useammin taipuvaisia äänestämään erilaisia äärioikeistolaisia puolueita, joista Ranskan kansallinen rintama (Front national, FN), on tyypillisimpiä esimerkkejä.

Tässä suhteessa erittäin havainnollinen on kirjaan sisältyvä kuvio vuoden 2016 Brexit-kansanäänestyksen tuloksesta eri tulo-, varallisuus- ja koulutusluokissa (kuva 3). Tavanomaisten tulo- ja varallisuusdesiilien ohella on muodostettu myös koulutusdesiilit. Kuvio kertoo, että EU:n kannatus oli varsin selvästi yhteydessä tulo-, varallisuus- ja koulutustasoon. Mitä isommat tulot, mitä isompi varallisuus ja mitä korkeampi koulutustaso, sitä suurempi oli EU-jäsenyyden puolustajien osuus.

Kuva 3. EU-jäsenyyttä kannattavien osuus Brexit-äänestyksessä eri tulo-, varallisuus- ja koulutusluokissa. D1 tarkoittaa alinta tulo-, varallisuus- tai koulututasoa, D10 ylintä.

Piketty katsoo, että ”yhteiskunnallisessa eriarvoisuudessa ei ole mitään luonnollista. Se on aina syvästi ideologista ja poliittista” (484). Hän esittää myös ohjelman eriarvoisuuden vähentämisestä ja ”oikeudenmukaisen yhteiskunnan” luomisesta. Siihen sisältyy ”osallistava sosialismi”, jolla on tarkoittaa lähinnä yritysdemokratiaa ja erilaista työntekijöiden itsehallintoa. Piketty on ihastunut lähinnä Saksan ja Ruotsin yritysdemokratialakeihin, joilla ei ole vastinetta esim. USA:ssa tai Isossa-Britanniassa. Keskeisiä rakennuspuita Pikettyn ohjelmassa on progressiivinen tulovero ja voimakkaan progressiivinen omaisuusvero, jolla rahoitettaisiin jokaiselle nuorelle aikuiselle annettava pääomapanos. Piketty kirjoittaa myös perustulosta (revenu de base), mutta ei täsmennä, onko kyse ehdottomasta perustulosta tai enemmänkin yleisestä vähimmäistulosta. Koulutuksen tasa-arvo korostuu myös Pikettyn ohjelmassa. Kirjoittajalla on lisäksi verraten pitkälle meneviä ehdotuksia EU:n kehittämisestä ”sosiaalisen federalismin” suuntaan.

Monissa kohdin Piketty korostaa läpinäkyvyyttä, erityisesti varallisuuden suhteen mutta myös esimerkiksi yliopistojen oppilasvalinnoissa. Nykyaikainen teknologia mahdollistaisi erittäin suuren läpinäkyvyyden omaisuuden ja varallisuuden suhteen, mutta Piketty ihmettelee, että omaisuustilastointi köyhtyy samaan aikaan kun teknologian mahdollisuudet kasvavat.

Piketty ei missään kohdin mainitse Suomea, muita pohjoismaita kylläkin. On kyllä helppo todeta, että monet Pikettyn arvostelemat kehityspiirteet näkyvät myös täällä. Holkerin hallituksen verouudistus 1980- ja 1990-luvujen taitteessa oli päänavaus suurituloisia entistä paremmin suosivalle veropolitiikalle. Varallisuusveron poistaminen vuonna 2006 oli jatkoa samalle kehitykselle, ja se on myös vähentänyt tietoa omaisuuksista ja varallisuuseroista Pikettyn kaipaamaa ”läpinäkyvyyttä” vähentäen.  Se mitä Piketty kirjoittaa vapaista pääomaliikkeistä, EU:sta ja sosialidemokratiasta, pätee täälläkin. Melko surkeata Suomessa oli esimerkiksi Merkelin ja Sarkozyn junaileman ns. talouskurisopimuksen käsittely vuonna 2012. 

Piketty on ennen muuta tilastotieteilijä ja empiirinen tutkija, ei niinkään teoreetikko. Siten hänen kirjojensa teoreettiset heikkoudet on suurelta osin annettava hänelle anteeksi. Lukiessani vuoden 2013 kirjaa totesin Pikettyn olevan valtavirtataloustieteen perusasettamusten ja käsitteiden kannalla vaikkakin hän esitti yksittäisissä kysymyksissä teoreettisesti hyvin kriittisiä huomiota. (Ks. https://phonkanblog.wordpress.com/2015/11/01/piketty-ja-marx/) Silloin hän esitti myös joitakin asiantuntemattomia kommentteja Marxista, mutta nyt uudessa kirjassa hän ei viittaa Marxiin muuten kuin leimaamalla mekaaniseksi käsityksen tuotantosuhteiden ja yhteiskunnan ylärakenteen vastaavuudesta (21). Lisäksi hän mainitsee Marxin kommentit Kiinan Taiping-vallankumousliikkeestä vuonna 1853 New York Daily Tribunessa (467) ja siteeraa Kommunistisen manifestin teesiä historiasta luokkataistelujen historiana (1191).

Hieman kysymyksiä herättää Pikettyn terminologia, jota hän ei liiemmälti selitä tai perustele. Se, mitä yleensä ymmärretään kapitalismiksi, on Pikettyllä ”omistusyhteiskunta” tai ”omistajayhteiskunta” (société propriétariste, société de propriétaires). Feodaalinen yhteiskunta on puolestaan ”kolmijakoinen yhteiskunta” (société ternaire, société trifonctionelle), kolmeen eri säätyy perustuva yhteiskunta. Kapitalismi on Pikettylle omistusyhteiskunnan tietty muoto, 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa vallinnut (189, 190). Melko lailla löyhästi Piketty kirjoittaa myös esim. ”sosialidemokraattisesta yhteiskunnasta”, josta hänelle paras esimerkki on Ruotsi.

Kirjassa esitetyt tilastokäyrät ovat enimmäkseen hyvin synteettisiä: ne on rakennettu pitkän ajanjakson tilastoista ja kyselytutkimuksista, usein eri maiden tilastoja yhdistellen. Kriittinen lukija voisi kysyä, onko eri aikoina ja eri maissa tehtyjen tilastojen ja tutkimusten vertailukelpoisuus riittävää. Parasta lienee luottaa siihen, että kirjoittaja ja tilastoja tuottaneet kollektiivit ovat yrittäneet tehdä hyvin huolellista työtä. Kirjaan liittyvillä nettisivuilla (http://piketty.pse.ens.fr/fr/ideologie) on tarkempaa informaatiota tilastojen lähteistä ja myös kuvioiden taustaluvut.

Kirjan otsikko Pääoma ja ideologia vihjaa teoreettisempaan analyysiin kuin kirja todellisuudessa edustaa. Ehkä Eriarvoisuus ja politiikka kuvaisi paremmin kirjan sisältöä. Jos haluan selvittää pääoman ja ideologian suhdetta, tartun yhä mieluummin erääseen vuonna 1867 ilmestyneeseen kirjaan.

PERTTI HONKANEN

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s