Saksan väistyvän liittokanslerin Angela Merkelin budjettipolitiikan ihanteeksi nostama ”svaabialainen kotirouva” (”schwäbische Hausfrau”) symboloi yhtä konservatiivisen raha- ja talousajattelun linjaa.(1) Svaabialainen kotirouva merkitsee suunnilleen samaa kuin suomalainen sanonta ”on pidettävä suu säkkiä myöten”. On vältettävä tuhlaamista ja pidettävä menot kurissa tulojen asettamissa raameissa. Annetaan ymmärtää, että valtion on oltava säästäväinen ja pidettävä tulot ja menot tasapainossa samalla tavalla kuin kotitalouden pitää toimia.
Saksassa tämä perinne liittyy läheisesti ordoliberalismiksi kutsuttuun taloudelliseen oppiin, joka voidaan nykyisin arvioida uusliberalismin yhdeksi muunnelmaksi. Ordoliberalismin isäksi katsotaan saksalainen taloustieteilijä Walter Eucken (1891–1950), joka vaikutti mm. Freiburgin yliopistossa. Eucken osallistui uusliberalismin lähtölaukaukseksi katsottuun tapahtumaan, Mont Pèlerin Societyn perustamiseen Sveitsissä vuonna 1947 mm. Milton Friedmanin ja Friedrich von Hayekin ohella.
Saksan valtio on tunnettu ”nuukana” euromaana, mutta koronakriisi pakotti Saksan kuten monen muunkin valtion ottamaan runsaasti lisää velkaa talouden romahduksen estämiseksi ja kohonneiden terveydenhoito- ja sosiaalimenojen kattamiseksi.
Nyt useassa maassa ja myös EU:n tasolla mietitään, miten tästä mennään eteenpäin. Saksassa väitellään siitä, pitäisikö palata niin sanottuun velkajarruun (”Schuldenbremse”). EU-tasolla pohditaan puolestaan, palataanko Maastrichtin sopimuksessa määriteltyihin rajoihin, joiden mukaan julkisen talouden alijäämä ei saisi ylittää 3 prosenttia ja julkisen talouden velka 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Jako julkista velkaa kaihtaviin ”alijäämähaukkoihin” ja valtioiden velkaantumisen vapaamielisemmin suhtautuviin ”alijäämäkyyhkyihin” näkyy monessa maassa Atlantin kummallakin puolella. Suomessa valtiovarainministeri Annika Saarikko näyttää samaistuvan alijäämähaukkojen rintamaan. Aikaisemmin syksyllä hän allekirjoitti yhdessä seitsemän muun EU-maan valtiovarainministerin kanssa kannanoton liiallista velanottoa vastaan.
Aikaisemmissa blogeissani olen kosketellut kahti ääripäätä USA:sta. Esittelin republikaanipuolueessa vaikuttaneen David Stockmanin kirjaa, jossa linjattiin jyrkän kielteinen kanta kaikkeen raha- ja finanssipoliittiseen elvytykseen ja yleensäkin julkisen sektorin menojen lisäämiseen (ks. Luettua: David Stockmanin rahapoliittinen vuodatus). USA:n valtion tulot ja menot on pidettävä tasapainossa. Stockman sallisi korkeintaan vuoden mittaisen hairahduksen. Jos jonakin vuonna valtion budjetti on epätasapainossa, alijäämä pitää kuroa umpeen viimeistään seuraavana vuonna. Stockman arvostelee vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassaan USA:n keskuspankkia (Federal Reserve eli Fed), joka on hänen mielestään erityisesti finanssikriisin yhteydessä syytänyt rahaa holtittomasti eri tahoille.
Toista ääripäätä edustaa taasen demokraattisen puolueen vasemmistoa tukeva Stephanie Kelton, jonka mielestä rahapoliittisesti suvereenilta valtiolta eivät rahat voi koskaan loppua (ks. Luettua: Alijäämähaukat- ja -kyyhkyt uuden rahateorian valossa). Tämän vuoksi valtiontalouden alijäämiä ei tarvitse pelätä. Kelton edustaa ns. modernia rahateoriaa (Modern Money Theory, MMT). Sen mukaan keskuspankki voisi myös suoraan, ilman välikäsiä rahoittaa ekspansiivista finanssipolitiikkaa eli valtion menojen kasvattamista työllisyyden turvaamiseksi. Ja tämä ei ole vain sallittua vaan jopa suositeltavaa MMT:n edustajien mielestä.
Keskustelua Sozialismus-lehdessä
Tämä moderni rahateoria on nyt melko suosittua erilaisissa vasemmistopiireissä, mutta se synnyttää myös väittelyä ja kysymyksiä. Esimerkiksi miten sitä olisi arvioitava Marxin rahateorian valossa? Seuraavassa muutamia huomioita saksalaisesta keskustelusta.
Saksalaisessa vasemman siiven Sozialismus-nimisessä kuukausijulkaisussa keskustelua avasivat syyskuussa 2019 taloustutkijat Michael Paetz ja Dirk Ehnts esitellen MMT:n keskeisiä teesejä. He sanovat MMT:n perustuvan nykyisen rahajärjestelmän realistiseen kuvaukseen sen sijaan, että lähtökohtana olisivat akateemisten piirien keinotekoiset kuvaukset.
He viittaavat saksalaisen, historiallista koulukuntaa edustaneen Georg-Friedrich Knappin (1842–1926) määritelmään, jonka mukaan raha ei ole muuta kuin oikeusjärjestyksen luomus, joka palvelee verojen maksamista. Veroilla ei rahoiteta valtion menoja, vaan valtion menot rahoittavat veronmaksun luodessaan siihen tarvittavat tulot.
Keskuspankki ei voi sallia valtion vararikkoa. Valtio, joka velkaantuu vain omassa valuutassaan, ei voi joutua konkurssiin. Näillä perusteilla he arvostelevat talouskuripolitiikkaa ja korostavat aktiivisen finanssipolitiikan merkitystä. Heidän ohjelmaansa kuuluvat vihreä rakennemuutos Green New Deal ja työllisyystakuu.
Seuraavassa Sozialismus-lehden numerossa 2019/10 MMT:n teesejä kommentoivat lehden julkaisijoihin kuuluvat tunnetut marxilaiset vaikuttajat Joachim Bischoff ja Michael Wendl. Bischoff esitti huomiota – pääosin positiivisia kommentteja – erityisesti käytännön talouspolitiikan kannalta kun taas Wendl kiinnitti enemmän huomiota myös varsinaiseen rahateoriaan. Wendl antaa ymmärtää, että saksalainen marxilainen keskustelu ei ole ottanut riittävästi huomioon luottorahan merkitystä ja sitä, että pankit pystyvät luomaan rahaa eikä vain välittämään olemassa olevaa rahaa, joka on talletuksina pankeissa. Hän korostaa myös nykyisen rahajärjestelmän riippumattomuutta kullasta.
Seuraavassa numerossa 2019/11 sensijaan marxilainen talousteorian tutkija Stephan Krüger arvostelee modernia rahateoriaa tuomiten sen harhapoluksi ja vulgaaritaloustieteeksi. Krüger ei ole tyytyväinen sen enempää MMT:n käytännön suosituksiin kuin teoreettisiin perusteisiinkaan. Krügerin mukaan MMT ei ota huomioon rahapolitiikan kytkentää pääoman arvonlisäyksen ehtoihin. Krüger lähtee siitä, että raha on ”tuotannossa syntyneen tavara-arvon kiteytymä” yleisenä vastikkeena. Krüger katsoo, että nykyinen ultrakevyt rahapolitiikka nollakorkoineen merkitsee muun muassa talletusten takavarikointia. Yksi seuraus on, että korot menettävät ohjausfunktionsa. Hän toivoo radikaalimpaa talousohjelmaa, mm. rakennepolitiikkaa, jossa tähdättäisiin sosialistiseen markkinatalouteen ja lopulta siihen, että ovet avautuvat kommunistiselle yhteiskunnalle, jossa pätee periaate ”jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeiden mukaan”. Krüger esittää näkemyksiään myös viime vuonna ilmestyneessä kirjassa, jonka toinen tekijä on Klaus Müller (Krüger & Müller 2020).
Rahaa ”tyhjästä”?
Edellä mainittu keskustelu käytiin ennen koronapandemiaa. Noin vuosi myöhemmin (numerossa 2020/11) Wendl jatkaa keskustelua artikkelissa, jonka otsikossa kysytään, onko valtionvelat maksettava takaisin. Yksi Wendlin asettama kysymys on, luovatko pankit rahaa ”tyhjästä”. Wendl mm. viittaa konservatiiviseen käsitykseen, jonka mukaan valtion velan kasvu voi johtaa siihen, että yksityisen velan saaminen vaikeutuu. Taustalla on käsitys, että pankkien velanantoa rajoittaa pankkitalletusten määrä. Pankit olisivat perinteisen ja yksinkertaisen käsityksen mukaan vain laitoksia, jotka välittävät niiden tileille tehtyjä talletuksia muille asiakkaille lainoina. Jos valtio lähtisi lainaamaan rahaa yksityisiltä markkinoilta, yksityisten yritysten tai kansalaisten olisi vaikeampi saada lainarahoitusta. Tätä kutsutaan ”crowding out” -efektiksi.
Saksassa suosittiin kuitenkin Wendlin mukaan 1970- ja 1980-luvulla keynesiläistä käsitystä, jonka mukaan velkarahalla rahoitetut julkiset investoinnit edistävät myös yksityisiä investointeja, niin sanotun kerroin- ja kiihdytysvaikutuksen kautta. Sen sijaan 2000-luvulle tultaessa tämä ajattelutapa joutui taka-alalle. Gerhard Schröderin hallitus ei enää noudattanut keynesiläistä politiikkaa vaan talouskuripolitiikkaa, joka piti työttömyyden korkealla myös taloustaantuman jälkeen. Tähän kehitykseen kuului, että Saksan sosialidemokraattinen puolue suostui vuonna 2009 konservatiivien ajamaan ”velkajarruun”. Wendl katsoo tämän johtuvan siitä, että Saksan SPD ei enää enää ymmärtänyt rahan ja luottojen luomisen käytäntöä ja velanottoa alettiin tarkastella yksityisen kotitalouden (”svaabialaisen kotirouvan”) näkökannalta. Saksan perustuslakiin otetun säännöksen mukaan valtion velka ei saa ylittää 35 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta rajasta voidaan poiketa luonnonkatastrofien ja talouskriisien yhteydessä.
Eurokriisin ja koronakriisin aikana vuodesta 2015 lähtien Euroopan keskuspankki on ostanut euroalueeseen kuuluvien valtioiden velkakirjoja, ei suoraan vaan erilaisilta rahalaitoksilta ja pankeilta. Eurovaltioiden veloista 20 – 30 prosenttia on nyt näin itse asiassa velkaa Euroopan keskuspankille. EKP:n tilastoista ilmenee, että syyskuun lopussa 2021 EKP:n hallinnassa oli 2 558 miljardin euron arvosta julkisen sektorin velkakirjoja. Niistä oli 39,9 miljardia euroa Suomen valtion velkaa, mikä vastaa vajaata kolmannesta Suomen valtion velasta. EKP:n taseessa olevien julkisen sektorin velkakirjojen kokonaisarvo vastaa noin 40-kertaista Suomen valtion budjettia. Wendlin mielestä pragmaattinen ratkaisu olisi jättää tällaiset valtioiden velkakirjat pysyvästi EKP:n taseeseen. Muodollisesti velat voitaisiin muuttaa ikuisiksi veloiksi. Wendl kuitenkin päättelee, että Saksassa tätä on vaikea hyväksyä poliittisesti, koska vallalla on valtion nuukuutta hyveenä korostava ajattelu.
Missä määrin sitten rahaa luodaan ”tyhjästä”? Keskustelu ei ole uutta. Ensimmäisenä ilmaisua käytti ilmeisesti Joseph Schumpeter, joka polemisoi sellaista käsitystä vastaan, että pankkien luotonanto perustuisi vain pankkitalletuksiin. Schumpeter valisti, että pankit voivat luoda ostovoimaa ”tyhjästä”, ”aus dem Nichts” (Schumpeter 1964 [1911], 109). Näin tapahtuu nykyisessäkin pankkijärjestelmässä, mutta liikepankkien luotonantoa tietenkin rajoittavat kansalliset ja kansainväliset vakavaraisuussäännökset. Sille, miten paljon keskuspankit voivat luoda rahaa ”tyhjästä”, ei ole kuitenkaan olemassa muodollista tai teknistä rajaa. Sen tunnustaminen, että ainakin keskuspankit voivat luoda rahaa tyhjästä, ei merkitse sitä, että kuka tahansa voisi luoda rahaa. Se ei myöskään tarkoita sitä, että taloudellinen arvonmuodotus voisi tapahtua reaalitaloudesta ja reaalisesti tehtävästä työstä riippumatta. Keskuspankkiraha on yksi rahan muoto – ei uusi muoto, mutta nykyisen kriisin aikana korostunut.
Ei paluuta entiseen?
Wendl jatkaa keskustelua Sozialismus-lehden numerossa 2021/9. Hän katsoo, että Euroopan keskuspankin rahapolitiikka on luonut tosiasioita, joita ei voida yksinkertaisesti kiistää. Pandemian kuluessa käynnistetty budjettipolitiikka on luonut esteitä, jotka vaikeuttavat palaamista ordoliberaaliin paradigmaan. Normit, joita ordoliberalismi yrittää soveltaa valtion menojen rahoitukseen, periytyvät ajalta, jolloin rahan- ja luotonluonti ”tyhjästä” kiistettiin. Mutta nyt tästä rahan tyhjästä luonnista on tullut tosiasia.
Itse katsoisin että MMT:n teoriat rahan synnystä ja olemuksesta ovat naiveja ja köykäisiä verrattuna Marxin hienosyiseen teoriaan, joka voidaan Pääomasta lukea arvomuodon analyysina. Raha on kehittynyt spontaanista tavaranvaihdon laajenemisen ja syventymisen myötä. Raha ei ole valtion luomus ja on vaikea hyväksyä teesiä, että kaikki raha olisi velkaa tai perustuisi velkaan saati että rahan olemus olisi johdettavissa verotuksesta.
Toinen asia on sitten, että rahan muodot ovat moninaiset ja kehittyvät edelleen, ja että nykyisin keskuspankkien rooli rahajärjestelmässä on suuri, suurempi kuin joitakin vuosia sitten saatettiin aavistaa. Marx kirjoitti kiertokulkuvälineen ja metallirahan ”idealisoitumisesta” (Poliittisen taloustieteen arvostelua) ja siitä, miten rahan ”toiminnallinen olemus nielee sen aineellisen olemuksen” (Pääoma, I osa). Esimerkiksi paperi voi toimia kullan edustajana rahan eri funktioissa, hän kirjoitti. Pääoman III osassa käsitellään lyhyesti luottorahaa rahan yhtenä muotona. Koska Marxin aikana kultakanta oli vallitseva rahajärjestelmä keskeisissä maissa, on ymmärrettävää, että hän keskittyi suurelta osin kultaan perustuvan rahajärjestelmän teoreettiseen erittelyyn. Kuitenkin on mielestäni väärä johtopäätös ajatella, että Marxin rahateoriaa ei voisi soveltaa nykyaikaiseen rahajärjestelmään. Teoriaa on kehittettävä ottamalla huomioon uudet ilmiöt kuten keskuspankkien nykyinen rooli.
Modernin rahateorian käytännölliset suositukset ovat keynesiläisyyden yksi versio ja siinä mielessä vaihtoehto uusliberalismille ja perinteiselle konservatiiviselle talousajattelulle. Kyse on ennen muuta kriisipolitiikasta. Stephan Krügerin kritiikkiin voi yhtyä sikäli, että vasemmistolta odotetaan pidemmälle meneviä ohjelmia ja esityksiä kuin MMT:n edustajat suosittelevat. Keynesin omassakin visiossa oli mukana investointien ”sosialisoiminen” ja koroillaeläjän ”eutanasia”. Modernin rahapolitiikan ehdotusten toteuttaminen ei tietenkään sinänsä sulje pois esimerkiksi tulojen uudelleenjakoa rikkailta köyhille, vaikkakaan se ei ole etualalla MMT:n edustajien kirjoituksissa.
Ilmeistä on myös, että rahapoliittisen elvytyksen ja MMT:n suositusten mahdollisuudet vaihtelevat sen mukaan, mikä on kunkin maan asema maailmantaloudessa. Ehkä parhaat edellytykset siihen ovat USA:ssa, jolle vaihtotase ei muodosta sellaista rajoitetta kuin pienemmille maille. Euroalueella taasen on otettava huomioon, että rahapoliittinen valta on luovutettu jäsenvaltioista Euroopan keskuspankille, mikä vaikeuttaa rahapolitiikan ja budjettipolitiikan koordinointia.
PERTTI HONKANEN
Viite: (1) Angela Merkel viittasi svaabialaiseen kotirouvaan puheessaan CDU:n puoluekokouksessa vuonna 2008. Ks. Tagesschau 5.12.2020
Lähteitä:
Stephan Krüger & Klaus Müller: Das Geld im 21. Jahrhundert. Die Aktualität der Marxschen Wert- und Geldtheorie. Köln: PapyRossa Verlag 2020
Joseph Schumpeter: Theorie der wirtschaftilichen Entwicklung. Berlin: Duncker & Humblot 1964 (alkuteos 1911).
Sozialismus-lehden artikkelit:
Michael Paetz & Dirk Ehnts: Die Modern Monetary Theory – ein Überblick. 2019/9.
Joachim Bischoff: Ziel – eine ausgewogene Wirtschaft – was kümmert uns da ein Defizit? Anmerkungen zur Modern Monetary Theory. 2019/10
Michael Wendl: Geldschöpfung und Geldpolitik. 2019/10
Stephan Krüger: Der Irrweg der ”modernen” monetären Theorie. Gegenargumente zu einem vermeintlichen Königsweg zur Überwindung des neoliberalen Maintstreams. 2019/11
Michael Wendl: Müssen Staatsanleihen zurückgezahlt werden? Über Vorurteile und Mythen. 2020/11
Michael Wendl: Keynes kommt zurück – durch die Hintertür der Geldpolitik. Der wirtschaftliche Kurswechsel ist bereits eingeleitet. 2021/9
Pertti Honkasen blogi 